Kolumni: Kun kapinallisuudesta tuli noloa

Kirjoittaja on kahden lapsen isä ja ikuinen kapinallinen.

16.11.2019

Lapset ovat kautta aikain ylenkatsoneet vanhempiensa musiikkimakua. Ja päinvastoin. Sukupolvien välinen kuilu on edesauttanut rock- ja metallimusiikin kehittymistä tuoreisiin suuntiin, mutta tämän vuosituhannen trendit ovat olleet lähinnä variaatioita ja yhdistelmiä jo olemassa olleista. 

Kun rock syntyi, se edusti kapinaa. The Beatlesin puolipitkiä hiuksia paheksuttiin, Elviksen lipevien lanteiden pelättiin nytkyttävän naiset kiimaisen transsiin ja The Rolling Stonesin eroottisesti latautuneiden lyriikoiden, jotka uhmasivat edeltäneen sukupolven ideaaleja, uskottiin turmelevan nuorison. Rockin kuuntelu peilasi vapautta, individualismia ja piittaamattomuutta yhteiskunnan pölyisiä normeja kohtaan. Se oli statement, jota leimasi yhteenkuuluvuus muiden samanmielisten kanssa.

Hard rock, heavy metal ja punk veivät kapinan astetta rajummalle tasolle. Uusia yhteiskunnalle syvemmin pyllistäneitä musiikkityylejä vastaan alettiin käydä sotaa korkeiden poliittisten instanssien tasolla. Vuonna 1985 neljä vaikutusvaltaista naista perusti Parents Music Resource Center -komitean, jonka tarkoituksena oli valistaa vanhempia turmiollisten sanoitusten vaaroista senaattori Tipper Goren johdolla. PMRC veti yhtäläisyysmerkit raskaan musiikin seksuaalisten, väkivaltaisten ja päihdemyönteisten tekstien sekä kasvaneiden raiskaus-, itsemurha- ja teiniraskaustilastojen välille. 

Järjestö kävi sensuurin keinoin kovaääniseseen taistoon rappiollista säveltaidetta vastaan ja julkaisi Filthy Fifteen -listan, jolle se poimi 15 kaikkein turmiollisinta kappaletta. Niiden joukossa olivat esimerkiksi Mötley Crüen Bastard (väkivaltaa), W.A.S.Pin Fuck Like a Beast (seksiä ja loukkaavaa kieltä), Venomin Possessed (okkultismia) ja Def Leppardin High ’n’ Dry (huumeiden ja alkoholin käyttöä). Komitea sai aikaan sen, että jokaiseen kyseenalaista sisältöä käsittäneeseen levyyn lisättiin Parental Advisory -varoitustarra. Sen sijaan, että tarrat olisivat karkottaneet ostajat, ne saivat nuorison himoitsemaan levyjä entistä enemmän. Tarroista tuli sertifikaatti sille, että ostamalla komitean leimaaman levyn tuit kapinaa heitä vastaan ja sananvapauden – ja oman sukupolvesi – puolesta. 

Metallimusiikki ja tekstit kehittyivät yhä rankemmiksi 1990-luvulle tultaessa. Thrash, death ja etenkin black metal veivät kapinan uusiin äärimmäisyyksiin. Lyriikoissa mässäiltiin graafisella väkivallalla, kristinuskonvastaisuudella ja absoluuttisella pahuudella. Jotkut toteuttivat fantasiansa käytännössä. Kirkot roihusivat, ihmisiä murhattiin ja saatanasta tuli uusi musta. 

Black metal -sissisodasta seurannut hysteria ajoi suomalaisenkin yhteiskunnan niin sanottuun saatanalliseen paniikkiin. Osa siitä oli kenties perusteltua, mutta välillä ajojahdissa ei ollut mitään järkeä. Poliisi-TV tutki Ville Valon yhteyttä saatananpalvojiin Provinssirockissa 1998. MOT-ohjelman jaksossa Saatanalliset sävelet (2001) Tuska-festivaali linkitettiin suoraan väkivaltaan ja mielenterveysongelmiin. ”Helsingin vehreässä Kaisaniemesssä bailataan kuoleman, veren, koston ja väkivallan merkeissä”, väitti toimittaja. 

Paradoksaalisesti Tuskassa on ollut kautta historiansa poikkeuksellisen vähän järjestyshäiriöitä. Tämä perustuu samanlaiseen kollektiiviseen ulkopuolisuuden tunteeseen kuin mitä rockin kuuntelijat kokivat vaikkapa Woodstockissa 1969 tai oman levysoittimensa ääressä Beatlemanian aikana. Kun alakulttuuri tai yhteisö on tarpeeksi tiivis, se muodostaa omat norminsa ja vapauskäsityksensä. Raskas rock on kärjistäen individualismiin pohjautuvaa yhteisöllistä kapinaa, jossa yksilöt tuntevat olevansa vahvasti omiensa joukossa. Miksi pitäisi kapinoida omiansa vastaan? 

Ihmiset vanhenevat, trendit vaihtuvat ja ilmiöt kehittyvät. Rock’n’roll täyttää pian 70 vuotta, heavy metal käy jo puolta vuosisataa ja black metalin toisesta aallostakin on vierähtänyt jo liki kolme vuosikymmentä. Me keski-ikäiset metallipertit ja -pirkot kuvittelemme liputtavamme edelleen kapinaa, mutta mitä me tosiasiassa edustamme? Olemme lastemme silmissä edelleen yhtä noloja kuin vanhempamme olivat omissamme vuosikymmeniä sitten. Me edustamme nyt tahoa, jota vastaan kapinoida, mutta millä keinoin? 

Kaverini kirjoitti Facebookiin osuvan esimerkin: ”Mä alan olla huolissani tästä nykynuorisosta. Hain juniorin autolla kaverinsa luota ja laitoin stereoita pari pykälää lujemmalle, kun oli niin hyvät rokkenrollit. Junnu reagoi säätämällä volumet välittömästi lähtöasentoon. Sanoin et: ’Älä ny kun just alko hyvä biisi’. Lakoninen vastaus kuului: ’Mä en haluu kuunnella mitään huutomusiikkia. Mä tykkään vaan ihan oikeesta musiikista’. Minä: ’!!!??’. WTF? Eiks tän pitäs mennä just toisinpäin?” 

Black metal ilmentää minun sukupolvelleni äärimmäisintä kapinaa, eikä sitä äärimmäisemmäksi rockilmiö juuri pääse (paitsi poliittisesti). Mikä siis edustaa ja tulee edustamaan kapinaa tuoreemmille polville? Pyörän lienee pakko pyörähtää takaisin aloitusasentoon, sillä tuore sukupolvi halveksuu jo meidän kapinaamme, musiikkiamme ja vapaudenkaipuutamme. Roll over, Euronymous, viimeinen painakoon resetiä.

Julkaistu Infernossa 6/2019.

Lisää luettavaa