Kolumni: Niukkuuden taidetta – oodi AC/DC:n Phil Ruddille

Kirjoittaja uskoo AC/DC-yhtyeeseen enemmän kuin edustukselliseen demokratiaan.

13.11.2020

”You should remember where it all began, you heard it somewhere, and you felt the stealth”, pubirokkari laulaa käheällä raspillaan. Muistan kyllä. 

Muistan joitakin vuosia vanhemman serkkuni äänittämät kasetit: Dirty Deeds Done Dirt Cheap, Highway to Hell. Back in Blackin monistetut kannet, jotka jättivät mielikuvituksen varaan oikeastaan kaiken biisien nimistä lähtien, koska kopiokone oli sylkenyt käytännössä mustan arkin. Mutta nauhojen sisältö: kappale toisensa jälkeen kitarariffejä, jotka jäivät kerrasta mieleen. Muistan lastenhoitajalta tokaluokkalaisena saadun Fly on the Wall -paidan. Kyseisen levyn divaritasosta ei ollut vielä harmainta aavistustakaan, tärkeintä oli jo tuossa vaiheessa miltei synonyymiksi rock’n’roll-musiikille muodostuneet kirjainparit ja ne erottava salama. 

Jos tippurin lailla tarttuneet riffit ja ikoninen logo olivat ensimmäinen AC/DC:ssä viehättänyt asia, heti perässä tuli laulusolisti Bon Scott. Hänen ilkikurisesti raakkumiaan tarinoita kuunnellessa opin, että elämisen arvoiset asiat tapahtuvat useimmiten öisin. Vauhti, vaaralliset tilanteet ja syntien koko spektri alkoi kiinnostaa. 

Vasta vartuttuani ymmärsin, mikä AC/DC:n todellinen selkäranka olikaan: backbeat-komppia 4/4-tahtilajissa metronomin lailla jauhava siimatukka, joka vältteli fillejä ja suuria symbaaleja kuin feissareita Helsingin keskustassa. Silmien avautumisessa auttoivat toki myös ne yhtyeen levyt, joilla Phil Rudd ei soita. Onhan niillä hetkensä, mutta Ruddin ajaman koneen raskas groove, joka vei mukanaan kuin teini-iän rakkaus ja koukutti kuin some, oli poissa. 

Väitän, että Ruddin monotoninen ja minimalistinen nakutus ei ole vain rock’n’rollin pulssi. Sen kuuntelu on toiminut porttiteoriana niin teknoon kuin hiphopiinkin johdattamisessa. Se on samankaltaista niukkuuden taidetta, joskin toisesta tulokulmasta, kuin toisella valtaisasti arvostamallani rumpalilla, edesmenneellä Jaki Liebezeitillä. Jämäkkyys ja rullaavuus yhdistää, suunta on sama: aina eteenpäin. 

Ruddin spartalainen suhtautuminen rumpujensoittoon ei ollut vain kivijalka AC/DC:lle, se oli myös muuri, jonka turvissa Youngit, Scott ja sittemmin Brian Johnson saivat puuhastella omia juttujaan. Jos joku horjahtaa, takana kopistelevaan kaveriin voi luottaa. 

Tasku, jossa Ruddin soitto piti bändiä, kuvastaa duunarirockin airueen mentaliteettia muutenkin: keskenäistä sanaharkkaa saattaa silloin tällöin olla ja lasiset laulukirjat ovat tulleet liiankin tutuiksi itse kullekin, mutta eipä näistä tarvitse vieraisiin pöytiin huudella ja vierustoveria puolustetaan vaikka lentopallomailoin. Jääpussia mustaan silmään, Rothmans huuleen, lagertölkki auki, marssipulveria ikeniin ja seuraavaan kaupunkiin. 

Ruddin ensimmäinen ”konsertti” AC/DC:n riveissä moninkertaisti yhtyeen maineen, vaikka rumpukapulat pysyivät farkkujen perstaskussa. Kotikentällään olleet australialaiset ajautuivat pääesiintyjä Deep Purplen roudarien kanssa nyrkkihippasille lavalla, ja keikka jäi soittamatta. Ironista on, että yksi Ruddin suurimmista rumpaliesikuvista soitti tuossa brittibändissä. 

Muutama vuosi Bon Scottin kuoleman jälkeen Ruddin ja Malcolm Youngin välit kärjistyivät siihen pisteeseen, että rumpali sai kengänkuvan takapuoleensa myös vertauskuvallisesti. Rudd teki kuten kuka tahansa yllättäen työttömäksi joutunut: muutti Uuteen-Seelantiin, ajeli nopeilla autoilla, lenteli helikopterilla ja jammaili pubista löytämiensä hahmojen kanssa. Urbaanin legendan mukaan Ruddille tarjottiin 1990-luvulla pestiään takaisin sen jälkeen, kun Youngeille oli soitettu levy-yhtiössä rumpalin sooloprojektin demokasettia. 

Ruddin viime vuosien sekoilut saivat miehen itsensäkin myöntämään, ettei kaikki julkisuus ole sittenkään hyvää. Ruddin sooloalbumin julkaisusta alkoi vyyhti, johon mahtui vireenipäissään tehtyjä tappouhkauksia, kannabistakavarikkoja ja muutenkin kaikin puolin ihailtavan sekavaa käytöstä kuusikymppiseltä. AC/DC siirsi Ruddin toistamiseen tehtävistään ja kommentoi tapausta yhtä ekonomisesti kuin rumpalinsa soittaa: herran täytyy selättää demoninsa. 

Vuosia sitten Rudd kertoi haastattelussa olevansa onnellisimmillaan, kun saa soittaa tanakkaa 4/4-komppia ilman turhaa kikkailua. Tähän katarttiseen totuuteen on helppo luoda uskonsa. Nyt, jälleen kerran, Rudd on siinä satulassa, josta käsin se on mahdollista kappaleesta seuraavaan ja illasta toiseen. Kuten Brian Johnson juuri haastattelussa naurahti: ”Phil on AC/DC:n rumpali.” 

Ja näin tässä kaoottisessa maailmassa on jälleen edes yksi asia, johon voi luottaa.

Julkaistu Infernossa 9/2020.

Lisää luettavaa