Kolumni: Soitetaan mitä halutaan

Kirjoittaja on kyllästynyt keskinkertaisuuteen.

29.01.2020

Näin postuumisti tarkasteltuna 2000-luvun alku oli synkkää aikaa suomalaiselle raskaalle musiikille. Timo Rautiainen takoi pullanyrkein latteita iskulauseita, joita hoettiin mantramaisesti omaa erilaisuuttaan korostaen, vaikka tosiasiassa jonotettiin homogeenisenä massana kastraatiota Lordilta ja odotettiin suu auki seuraavaa lämmintä ruiskausta suoraan Spinen ”hanasta”. 

Tuosta on kulunut tarpeeksi aikaa, että sitä voi muistella nostalgisesti. Jokaisen oman tiensä kulkijan päiväunia tähdittää vandaali, pikkurikollinen tai ainakin satanisti ja kapinallinen, jota Bodom-paita auttoi löytämään sielunsisaria jossain maamme hevipääkaupungeista Hangosta Utsjoelle. Todellisuudessa jokaiseen ”hylkiöön” näytti olleen istutettu hyväksyntää kaipaava siemen, joka versosi hevibuumin ansiosta keskiluokkaisen konservatiivin täyteen mittaan. 

Ja sitä hallanraiskaamaa satoa korjaamme nyt. Vaikka kukaan ei myönnä hokeneensa yhtenäiskulttuurin säröttyneen peilin edessä ”heviveljeys, heviveljeys, heviveljeys, heviveljeys”, kokonainen sukupolvi jatkaa kerran vuodessa kerääntymistä tuulipukuun verrattavissa univormuissaan Tuskaan paheksumaan nuorisoa, jota paikalla ei edes ole, ja öyhöttämään, ettei musiikkia ja politiikkaa saa yhdistää nauttien samalla ongelmitta Lemin Greta Thunbergin papattamasta tahdista. 

Undergroundin onnistui vielä olla ”äärimmäinen” muutaman vuoden ennen korruptoitumistaan amok-juoksusta sauvakävelyksi. Estetiikka on alkanut tuntua brutaalilta kuin nahkakantisen oppikirjan läsähdykset paljaasta persettä vasten, mielipiteet ovat pehmenneet kuin rasvaa keräävä keskivartalonseutu ja koti, uskonto ja isänmaa -tyyppiset laiskanpulskeat ulostulot saavat Päivi Räsäsen kasvojen radikaalin pahuuden kätkevät uurteet näyttämään ilkeämmiltä kuin yksikään kontrastit tapissa tehty black metal -levyn kansi. 

Ei tämä ole tietenkään metalligenren yksinoikeus. Sama on tapahtunut ja tapahtuu kaikkien lumipallon lailla vyöryvien ja massaa keräävien liikkeiden kanssa. Tässä yhtälössä suosion kasvu ja varttuminen ovat samansuuntaisia kuvaajia, joiden päässä haikaillaan jonkin myyttisen perään ja pistetään sama levy soimaan uudestaan ja uudestaan – tai sitten sen joululauluversio, jos halutaan kuunnella jotain erilaista. Hevillä ei hävitä, tokaisi Hevi-Ari joskus, mutta hevi oli jo hävinnyt, kun seiniä kaatavaa alkukantaista voimaa alettiin kahlita salonkeihin sopivaksi ja silitellä erektoituneen peniksen lailla taivasta halkovaa keskisormea valtakunnan lemmikiksi. 

Edellä kuvattu ajatus alkoi lepattaa liekin lailla lukiessani Ghostin haastattelua eräästä toisesta aviisista. Tobias Forge totesi, ettei halunnut ”metallituottajaa” työskentelemään bändinsä uuden albumin parissa, koska vaikka he ovatkin taitavia omassa pestissään, he ovat myös genren itselleen luomien sääntöjen rajoittamia ja puristisuudessaan konservatiivisia. 

Oli tämän naamaribändin musiikista mitä mieltä tahansa, Forgen tuumailussa on vissi pointti. Pyörää ei tarvitse aina keksiä uudestaan, mutta kyllä korttelin ympäri on fillaroitu hieman liian monta kertaa, jos paras mieleen tuleva idea on levyttää joululaulujen sijaan iskelmää tai yrittää erottua hiilipaperikopioista olemalla entistä uskollisempi esikuvilleen ja olettaa, että kimppu näköalattomia biisejä ja tylsyyden suihkulähdettä muistuttava tekoprosessi niiden takana on jälleen oikeutus päästä laukomaan samat ulkoa päntätyt ja insomnikotkin unten maille vaivuttavat fraasit uuden levyn parhaudesta. 

”Jos [biisi] on tarpeeksi hyvä, se voi murtaa ihmisten tottumuksia ja genrerajoja”, Forge toteaa tämän lehden haastattelussa. Tässä on taustalla ylevyyttä, mutta itse liputan surutta myös täysin paskojen, käsittämättömien ja transgressiivisten teosten puolesta, kunhan pohjalla virtaa ravistelevia ajatuksia tai Pohjantähden lailla hohkaava visio. 

Rakastan taiteen herättämiä tunnekuohuja, kuten silmät hämärryttävää hämmentymistä ja jopa, jumalauta, raivostumista. Se onnistuu harvemmin mukavuusalueellaan pysyttelemällä. Puhuttelevaa ja näkemyksellistä musiikkia kyllä tehdään, mutta älä odota, että kukaan taluttaa sinua sen ääreen. Näitä tutkimusmatkoja on vain uskallettava tehdä. 

Uhmaa vallitsevaa järjestystä. Työnnä aita kumoon. Käänny toiseen suuntaan. Avaa tuntematon ovi. Älä pelkää pimeää. Sukella pää edellä. Vitut välitä muiden sanomisista. Niin kuin silloin joskus. 

Tai laita se suosikkilevysi soimaan jälleen. Se on helpompi, turvallisempi ja vaivattomampi tie.

Julkaistu Infernossa 10/2019.

Lisää luettavaa