Olen joskus tokaissut, arvatenkin miljoonan muun lailla, että kun Lemmy kuolee, rock’n’roll kuolee. Siis viimeistään.
No, miltä nyt sitten tuntuu?
Tuntuu koko lailla samalta kuin Ronnie James Dion kuolinuutispäivänä reippaat viisi vuotta sitten. Ei niinkään surulliselta, lähinnä haikealta.
Kuten Dion tapauksessa, kuolema ei ollut yllätys, tieto ei iskeytynyt päähän pajavasaran painolla. Kumpikin mainituista eli tiedettävästi sellaisen elämän kuin halusi. Kaikki oli tavallaan jo tehty. Siksi haikeus, ei suru.
Lemmy valittiin juuri suomalaisen radiokanavan äänestyksessä kaikkien aikojen rocktähdeksi. Hankalapa tuota ykköstilaa on kiistää, vaikkakin sana ”tähti” haraa vastaan. Minusta Lemmy ei ollut tähti, koska tähdet tuppaavat esittämään, näyttelemään. Lemmy vain oli… Lemmy. Yhtä kuin rock.
Kysymys kuuluu, miten tästä eteenpäin. Kuoliko rakastamamme lajityyppi?
Kuuntelin tänään Motörheadin levyä. Lemmy raakkui sen raidoilla kuin ei olisi kuolemaa nähnytkään. Bassonsa murisi taustalla vittuuntuneen kissapedon lailla, aivan kuten aina ennenkin.
Pikkupoika pui kaiuttimen äärellä nyrkkiä.
Vastaus on siinä.