”I was homosexual partner of Jesus Christ”, keuhkosi Mika Luttinen Impaled Nazarenen Tol Cormpt Norz Norz Norz… -esikoislevyllä. 22 vuotta myöhemmin sama mies kertoo olevansa huolissaan Suomen ja Euroopan unionin tilasta.
Vuodesta 1990 asti ydinsodasta, vuohista, perversioista ja saatanasta möykännyt Impaled Nazarene on yksi suomalaisen metallimusiikin merkittävimmistä tekijöistä. Harvoin julkista tunnustusta saava ryhmä on käynyt läpi liudan henkilökohtaisia tragedioita, hakannut päätä seinään vaikeissa kiertueolosuhteissa sekä kokenut eri uskonnollisten ja poliittisten ääriryhmien konkreettiset vihanpurkaukset – vain muutamia vastoinkäymisiä mainitakseni.
Kaikki muuttujat huomioiden on suoranainen ihme, että bändi on edelleen toiminnassa ja terävässä iskussa. Tasaiseen tahtiin levyjä julkaissut yhtye on jälleen kerran uuden julkaisun kynnyksellä, ja kelpaahan ”vaikeaa kahdettatoista studioalbumia”, takuuvarmasti tuttua Impaled Nazarene -levyä Vigorous and Liberating Deathiä promotoidakin.
– Ei tämä vielä ole pahimmillaan, joku kymmenkunta haastattelua on vasta tullut tehtyä. Lehtiähän on kadonnut helvetisti viimeisen kymmenen vuoden aikana, ja silloin ennen, esimerkiksi All That You Fearin aikoihin (2003) lähdettiin Osmosen toimistolle Pariisiin tekemään haastatteluja, muistelee Luttinen.
– Se oli jotain ihan älytöntä! 28 haastattelua päivässä, kolme päivää putkeen. Aloteltiin joskus yhdeltätoista aamulla ja lopetettiin yhdeltä yöllä. Nyt tuntuu aika käsittämättömältä tuo määrä, koska viime levyn Road to the Octagonin (2010) tiimoilta tuli tehtyä varmaan maksimissaan joku kakskymmentä haastattelua.
Omia linjoja vetäneenä black metal -bändinä aloittanut Impaled Nazarene ajautui urallaan hiljalleen pisteeseen, jossa bändin musiikillinen kategorisointi oli mahdotonta. Siksipä miehet päättivät kutsua musiikkiaan nuclear metaliksi, joka pitää sisällään tunnistettavia piirteitä muiden muassa blackistä, thrashistä ja punkista.
Uudella levyllä tunnutaan heittäneen vaihteeksi mustempaa vaihdetta silmään.
– On tullut luettua muutama arvostelu, ja periaatteessa kaikki ovat sanoneet ihan samaa tuosta black metalista, mutta ite en oikein pysty tuota allekirjoittamaan. Soundillisesti tämä pitää ehkä paikkaansa, koska tällä kertaa kaikki ei ole niin kompressoitua kuin muutamalla edellislevyllä.
– Mun mielestä tämä on musiikillisesti jatkoa Road to the Octagonille, mutta nyt mukana on ehkä hieman enemmän dynamiikkaa ja erilaisia nyansseja, eli levy ei ole pelkkää paahtoa alusta loppuun. Ehkä Kuoleman varjot ja levyn avaus King Reborn viittaavat kuitenkin black-osastolle. Niin yleinen mielipide tämä levyn blackmetallisuus tuntuu olevan, että kait se sitten on niin. Ehkä mä en vaan niinku tajua, hah hah.
– Uskoisin, että soundit tekevät tässä paljon. Mitenkähän tämän nyt hienosti sanoisi… no, levy ei ole ehkä niin digitaalinen kuin esimerkiksi Manifest (2007), joka on niin muovisen kuuloinen kuin voi olla. Tällä uusimmalla on paljon eläväisempi soundi.
Olet sitä mieltä, että Manifest on epäonnistunut levy, ainakin soundien suhteen?
– Se on levy, josta en pidä henkilökohtaisesti pätkääkään! Se on kaikkinensa epäonnistunut. Jokaisella bändillä on albumi, joka ei ole hyvä, ja meillä se sattuu olemaan juuri tuo.
Puhuit aikoinaan myös Suomi Finland Perkeleestä (1994) todella paskana tekeleenä, mutta olet sittemmin hieman pyörtänyt puheitasi.
– Joo, tämä mielipide on vähän muuttunut vuosien varrella. Mä tykkään ihan helevetisti soittaa niitä biisejä livenä, mutta levyllä ne omat vokaalit ovat aivan hirveät. Ei kait siinä oikein muuta vikaa ole.
– Kun muistelee, millainen levy edeltävä Ugra-Karma oli, ja sitten tuli Suomi Finland Perkele… Olihan se pieni kulttuurisokki itsellekin. Se oli aika erilainen, mutta se on siltikin meidän eniten myydyin levymme. Koitapa nyt sitten ymmärtää näitä asioita.
Taulu kannessa
Vigorous and Liberating Deathin kansikuvamaalaus herättää takuuvarmasti huomiota. Jokseenkin saatanallisen ja psykedeelis-houreisen maalauksen takaa löytyy tuttu nimi, Taneli Jarva, joka on toiminut Sentenced- ja The Black League -yhteyksiensä lisäksi myös Impaled Nazarenen basistina, vuosina 1992–96.
– Soitin Tanelle ja kysyin oisko hän kiinnostunut tekemään kannen. Hän oli heti valmis, mutta sanoi samalla, ettei halua piirtää mitään, vaan maalata ensimmäistä kertaa elämässään ihan oikean taulun. Kansikuva on siis alkujaan sellainen metri kertaa metri -kokoinen taulu.
– Jarva sanoi myös, että jos taulu ei kelpaa, niin heittäkää sitten roskiin! Laitoin hänelle Flaming Sword of Satanin sanoitukset inspiraatioksi, että tällaista meininkiä on luvassa. Aika pian tulikin lyhyt tekstiviesti, jossa luki: ”Hyvät lyriikat, sain inspiraation.”
– Meni joku kolme viikkoa, kun tuli ensimmäinen raakaversio sähköpostiin. Siitä tuli heti sellainen fiilis, että saatana, nyt lähtee! Nyt kansi ei ole todellakaan mitään Photoshop-skeidaa, vaan todellakin erilainen. Kaikkihan ovat varmaan jo nähneet netissä tuon kannen, ja siitä tulee ehkä vähän sellaiset Tol Cormpt -vibat – toivottavasti ainakin.
Vinyyliversiossa kansi pääsee varmaan kunnolla oikeuksiinsa.
– Totta helevetissä! Kaikki kokopitkämme ovat tulleet ulos vinyyleinä ja tulevat jatkossakin.
Konseptina kuolema
Impaled Nazarenen historiasta löytyy muutamia suomeksi sanoitettuja kappaleita, joista erityisesti Vitutuksen multihuipennus ja Nyrkillä tapettava huora ovat jättäneet karut ja pysyvät jälkensä härmäläiseen metallihistoriaan.
Hieman yli kymmenen vuoden tauko suomenkielisissä sanoituksissa kuitataan uudella albumilla peräti kolmen suomeksi karjutun kappaleen voimalla.
– Kaksi näistä biiseistä, Sananvapaus ja Riskiarvio, oli pakko tehdä suomeksi, koska niiden pointti oli arvostella tätä Suomen nykyistä menoa. Nyt pystyi käyttämään sellaisia sanoja, jotka eivät kääntyisi englanniksi mitenkään järkevästi. Mä tein musiikit Kuoleman varjot -biisiin, ja kun aloin sanottamaan kappaletta, kelasin aluksi että teen sen englanniksi, mutta sitä vain ei saanut rimmaamaan ja toimimaan siten kuin olin sen alun perin ajatellut.
– Kuolema on konseptina kaikissa levyn biiseissä, ja koko albumin idea on, että kuolemaa käsitellään eri näkökohdista. Esimerkiksi Riskiarviosta voidaan kysyä, että missä tässä on se kuolema, mutta siinä puhutaan Suomen ja Euroopan unionin kuolemasta, mikä on päivänselvä asia. Sananvapaus on kuollut tässä maassa.
– Kuoleman varjot taas käsittelee aihetta eri lailla, mutta jokainen levyn biiseistä on sidottu jollain tavalla konseptiin. Kyseessä on siis eräänlainen konseptilevy, vaikka kappaleet eivät muodosta mitään yhtenäistä tarinaa.
Olet kritisoinut kristinuskoa koko urasi ajan, mutta nykyisin tämän länsimaisen valtauskonnon rinnalle on kovaa kyytiä nousemassa islam. Oletko käsitellyt tätä teemaa sanoituksissasi?
– Tämähän on tietysti sellainen aihe, että jos jotain erehdyt sanomaan, saat ikuisen leiman naamaasi, hah hah.
– Levyn viimeinen kappale Hostis Humani Generis, joka tarkoittaa suomeksi yhteiskunnan vihollista, on yleistermi kaikille uskonnoille. Perusidea siis on, että kaikki uskonnot yhdessä ovat ihmiskunnan suurin vihollinen, koska ilman uskontoja me olisimme varmasti paljon kehittyneempi planeetta tällä hetkellä. Pelkästään kristinuskoa ei kritisoida, vaan lyödään kaikki mahdolliset uskonnot saman termin alle.
– Oli suorastaan painajaismaista tehdä niitä lyriikoita, koska siinä on vain muutama rivi. Siinä sitä sai tuskailla, että mitenkä sanat saa laitettua järkevään muotoon. Sitä voi nyt sitten miettiä, että onnistuiko homma niin hyvin kuin piti.
Vinyylin kautta
Vigorous and Liberating Deathin ensimmäisessä tiedotteessa ilmoitettu kappalejärjestys muutti melko radikaalisti muotoaan lopulliselle levylle. Luttinen naurahtaa ja kertoo kyseessä olleen uutislähteiden hätäilyn, mikä ei ole musiikkipiireissä lainkaan uutta.
Tuleeko albumien kappalejärjestyksiä hiottua paljonkin oikeanlaisen draamankaaren saavuttamiseksi?
– Tulee, todellakin! Minähän nämä asiat lopulta päätän, ja tälle levylle mulla oli idea siitä, mikä on avausbiisi ja mikä viimeinen. Sen jälkeen sitä alkaa miettimään ihan vinyylin kautta, kun nyt on tällainen vanaha kääpä, että mikä on b-puolen avaus. Sitten kun tietää mikä on b-puolen ykkösbiisi, siinä on sellainen eräänlainen kaari valmiina.
– Mä en ikänä kato asiaa lyriikkasidonnaisesti, vaan kuinka kappale loppuu ja seuraava alkaa. Sitten mietitään, tuleeko siinä liikaa tykitysbiisejä peräkkäin vai onko hommassa sopivasti vaihtelua. Sillä, miten biisit loppuvat on erittäin suuri merkitys siinä, miten itse kasailen levyjä. Polttelen raakavedoksia cd-r:lle, mitä ei tee enää varmaan kukaan muu kuin minä, joka pidän Giganttia pystyssä ostelemalla kalliita levyjä. Kuuntelen niitä hahmotelmia sitten autossa ja mietin, mikä niistä olisi kaikkein järkevin. Se menee yksinkertaisesti sillä lailla.
Tuleeko valmiin tuotoksen kohdalla koskaan oloa, että ei vittu, olisi sittenkin pitänyt pistää biisit toiseen järjestykseen?
– Ainoa kerta, jolloin olen omasta mielestäni epäonnistunut, on Rapture (1998), jolla kakkos- ja kolmosbiisit (6th Degree Mindfuck ja Iron Fist with an Iron Will) ovat aivan liian samanlaisia, mitä ei silloin aikoinaan tullut tajuttua. Vasta sitten, kun levy oli pihalla tajusin, että ei saatana, tää kolmosbiisi olis pitänyt laittaa eri paikkaan. Ne kappaleethan menevät ihan samalla kompillakin!
Ei tahallista ärsyttämistä
Olette herättäneet paljon pahaa verta vähän joka suunnassa. Tuntuuko siltä, että enin hässäkkä bändin ympäriltä on kadonnut ja ihmiset keskittyvät nykyisin lähinnä musiikkiin?
– No, toivotaan niin, Luttinen nauraa. – Joissain ulkomaalaisissa haastatteluissa kysytään yhä, että yritättekö te ihan tahallanne ärsyttää. Jos se ois tämän bändin idea, siinä tapauksessa voisi tehdä tuhat kertaa hirveämpiä lyriikoita ja lyödä hakaristejä kanteen, mutta se ei todellakaan ole se pointti!
– Asiat, jotka ovat mielestäni epäkohtia tässä yhteiskunnassa, aina uskonnoista ja sinisaareloista lähtien, ovat niitä juttuja joista tehdään biisejä. Tämä ei ole mitään tahallista huomionhakua tai ärsyttämistä.
Tämä on varmaan sitä kuuluisaa sananvapauden puolesta taistelua, josta jo mainittu Sananvapaus-biisikin kertoo…
– Sananvapaus on Suomessa todella surkeassa jamassa, ja uutisia sensuroidaan tässä maassa, siitä ei pääse mihinkään. Jos rikoksentekijä on ulkomaalainen, se jätetään kertomatta, mutta sitten myöhemmin se kaivetaan esiin Poliisin tiedotteista. Ihmiset ovat onneksi nykyaikana niin tiedostuneita, että pystyvät tekemään tämän. Jos uutisessa lukee ”nuoriso”, niin kyllähän me kaikki tiedetään mistä porukasta on kyse.
– Tämmöseksihän tämä on mennyt, ja onko se nyt sitten järkevää kehitystä? Siitähän voi jokainen muodostaa omat mielipiteensä, mutta kyllä minusta on aika surullista, että homma on mennyt tähän suuntaan.
Punkkia ja saksalaisia pornolehtiä
Impaled Nazarene on siitä harvinainen yhtye, että se on pysynyt koko uransa ajan saman levy-yhtiön, ranskalaisen Osmose Productionsin leivissä.
Lafka on julkaissut vuosien saatossa Absun, Dark Tranquillityn, Enslavedin, Immortalin ja Mardukin kaltaisten äärimetallilegendojen levyjä, mutta nykyisin puljun musiikkitarjonta on todella keskinkertaista.
Luttinen ei ole vaivautunut ottamaan selvää Osmosen uusista bändeistä tai julkaisuista, mutta itse levy-yhtiöstä mies puhuu edelleen hyvään sävyyn.
– Osmosen kanssa ollaan niin helvetin hyviä kavereita, ettei meillä ole ollut levytyssopimusta edelliseen tai tähän uuteenkaan levyyn. Yhteisymmärryksessä mennään, eli asiat tehdään niiden kanssa niin kuin tehdään, ja sillä selvä. Se on helppo lafka meille, ja me ollaan helppo bändi niille.
– Niiden kanssa ei ole mitään aikatauluja, eikä siellä kyseenalaisteta mitään mitä me tehdään. Osmose ei ole kysellyt mitään demoja koskaan, on ollut selvää että jatketaan yhteistyötä. Ollaan vaan menty studioon ja ne ovat lyöneet levyn pihalle.
– Me ollaan ehkä siinä mielessä helppo bändi, ette toimitamme kaiken aina kansista lähtien valmiina suoraan lafkalle. Absence of War Does Not Mean Peacestä (2001) lähtien on tehty kaikki ite, eli toimitetaan valmiit masterit ja niiden ei tarvitse tehdä muuta kuin iskeä omat logot kansiin. Jos ne tarvitsevat jotain mainoslauseita, me tehdään nekin ite… että ”onpa pikkusen hyvä bändi Suomesta, osta levy!”.
Ovatko muut lafkat kosiskelleet teitä?
– Muutama joskus aikoinaan. Varsinkin justiin Absencen jälkeen oli pari kolme lafkaa kiinnostuneita, mutta päätettiin kuitenkin pysyä Osmosella. Sekin homma oli niin pienestä kiinni, että haluttiin tehdä musiikkivideo, mutta Osmose meinasi, että vitut. Saatiin kuitenkin video tehtyä ja oltiin tyytyväisiä. Nyt myöhemmin on tullut huomattua, että nuo meistä kiinnostuneet lafkat ovat menneet jo konkkaan, joten taisimme tehdä lopulta aika helvetin hyvän valinnan.
Sinulla oli parikymmentä vuotta sitten pari hieman erilaista sivuprojektia eli RAISM ja Diabolos Rising. Kuinka on, onko tähän hommaan tullut koskaan tympäännyttyä niin pahasti, että tekisi mieli tehdä musiikillisesti jotain aivan muuta?
– Kaikki se, mitä silloin oli, on tullut jo tehtyä. Silloin kiehtoi vähän enemmän Ministryt ja vastaavat, ja niitä sitten yritettiin apinoida huonolla menestyksellä. Suutari pysykööt lestissään, sanotaan näin. Pitkän aikaa on ollut haave, että saisi toteuttaa punkkiprojektin, joka olisi niin saatanan antipunklyriikkaa kuin voi olla, ja tällä uudella levyllä sain sen viimein aikaiseksi. Riskiarvio summaa koko asian aika hienosti.
The Rocking Dildoshan edusti juuri tätä osastoa.
– Sehän lähti Hervén (Herbaut, Osmosen perustaja) ideasta. Kun oltiin tehty Latex Cult (1996) se sanoi meille, että tehkääpä hänelle jotain punktyylistä shittiä, että hän maksaa kulut. Ja mehän tehtiin sitten. Hervé meni tekemään itse sellaisen hienon mokan, että kertoi jollekin toimittajalle soittavansa bassoa sillä levyllä, mikä ei pidä paikkaansa, vaan Rocking Dildosissa soittaa täsmälleen sama porukka kuin Rapture-albumilla.
– No, kaikki halusivat tehdä hänen kanssaan haastatteluja. Hervé soitti mulle, että eihän hän voi tehdä mitään haastatteluja, koska hänellä ei ole mitään osaa eikä arpaa koko bändiin. Sanoin, että puhu vain ihan mitä saatanan paskaa haluat, kunhan pysytään vain niin sanotusti incognito-moodissa.
– Kaipa se eka levy (On Speed, 1997) myi sen verran, että saatiin tehtyä toinen (Horny Hit Parade, 1997), joka ei myynyt varmaan yhtään. Ei ehkä mitään maailman parhaita ideoita, mutta siinä sai ainakin toteuttaa itseään. Enpä edes muistanut koko saatanan Rocking Dildosia, mutta siinähän tuli tosiaan tehtyä tuota metallipunkkia antipunksanoituksilla!
– Aivan järettömiä ideoita… juotiin kaljaa ja selailtiin saksalaisia pornolehtiä, ja niistä otettiin ihan vitusti biisien nimiä. TNT Tits ja mitä vittua siellä oli. Vedettiin se homma niin överiksi kuin sen pystyy vetämään.
Nimiä adressiin
Olet huutanut ydinsodasta, tuhosta ja kuolemasta pian neljännesvuosisadan ajan. Millä mielin katselet maailmanmenoa tänä päivänä?
– Kun ikää tulee enemmän, nuo ydinsodat ja muut alkavat tuntumaan niin kaukasilta asioilta. Enemmän vituttaa tämä suomalainen yhteiskunta, eikä voi kuin nauraa, kun jotkut sanovat meille, että te olette isänmaallisia patriootteja ja ties mitä.
– Just viime treeneissä puhuttiin, että mihinkähän helevettiin täältä muuttais. Kanada, Slovenia, Sveitsi ja Itävalta – siinä oli tällasia nimiä, joita heiteltiin ilmaan. Näissä maissa on sellainen terve ilmapiiri, ja erityisesti Sveitsiä on pakko arvostaa, koska siellä toimii oikea demokratia ja kansan tahto. Jos kerran kansanäänestyksessä päätetään jotain, niin se myös toteutetaan.
– Suomessa ei toimi mikään! Jotain vitun nettiadresseja kerätään, ja onhan se nyt niin säälittävää kuin olla ja voi. Saahan niitä nimiä kerätä, mutta eihän niistä ehdotuksista tule koskaan menemään yksikään läpi.
– Nämä vitutuksenaiheet ovat muuttuneet enemmän henkilökohtaisiksi, kun tätä elämää tässä ympärillä katselee. On asuntolainat ja muut, ja samalla täytyy miettiä, miten tässä selvitään hengissä, kun uutisissa kerrotaan jatkuvasti ties mistä veronkorotuksista, eikä rahaa ole mihinkään. Kyllä siinä vain kyrpä kasvaa otassa enemmän ja enemmän. Koko Euroopan unioni näyttää tuhoon tuomitulta, jos minulta kysytään.