Kurjuuden kuninkaat – My Dying Bride uraa läpikäyvässä haastattelussa

Death/doom-instituutio My Dying Bride juhlii 25-vuotista taivaltaan. Mukavuudessa vellomisen sijaan yhtye luottaa kovan työn aikaansaamaan tulokselliseen evoluutioon.

01.11.2015

My Dying Bride on aina ollut oman polkunsa kulkija. Yhtye sai alkunsa kesäkuussa 1990 West-Yorkshiren metropolikreivikunnassa, Pohjois-Englannin 80 000 asukkaan Halifaxissa, kun laulaja Aaron Stainthorpe, kitaristit Andrew Craighan ja Calvin Robertshaw sekä rumpali Rick Miah löivät hynttyyt yhteen. Missiona oli tehdä murheellisinta ja synkintä mahdollisinta musiikkia, joka kumartaa avantgardelle, teatraalisuudelle ja goottilaisromanttiselle runoudelle.

Puolen vuoden musisoinnin jälkeen bändillä oli käsissään Towards the Sinister -demo (1990), joka herätti ranskalaisen Listenable Recordsin huomion. Kiinnostus johti God Is Alone -seiskatuumaisen (1991) julkaisemiseen. Kopio pikkukiekosta kantautui brittiläisen Peacevillen käsiin. Se poiki yhteistyön, joka jatkuu tänäkin päivänä.

Peaceville kiinnitti samoihin aikoihin myös muita englantilaisia death doom -pioneereja. My Dying Bridesta, Anathemasta ja Paradise Lostista ryhdyttiin käyttämään varhaisten klassikoidensa myötä nimitystä The Peaceville Three, mikä kuvasi niiden – ja lafkansa – dominanssia lajityypin kehityksessä. The Peaceville Three edusti samaa death doomille kuin Big Four (Metallica, Anthrax, Slayer ja Megadeth) thrashille.

As the Flowers Withers (1992), Turn Loose the Swans (1993) ja Angel and the Dark River (1995) kasvattivat bändin kannatuksen huomattavalle tasolle. Debyyttiä leimasi lievä amatöörimäisyys, mutta Turn Loose the Swansilla yhtye löysi uniikin ilmeensä, josta se tunnetaan yhä. Rääkynöiden rinnalle nousivat pehmeät puhepätkät ja vaikertava puhdas laulu.

Syvällä mollissa luikerrelleet kitaraharmoniat sekä Martin Powelin viulu- ja kosketinsoitinosuudet veivät ilmaisun omaan universumiinsa, jossa murheellisuus oli niin viiltävää, että se tarjosi lohtua. Yhtyeellä oli käsissään mestariteos, minkä se aisti itsekin.

Vaikutusvaltaisuuteensa nähden albumi jäi kuitenkin pienten piirien undergroundhelmeksi – ainakin seuraajaansa verrattuna. Angel and the Dark Riverin The Cry of Mankind esitteli My Dying Briden massoille, kun MTV:n Headbanger’s Ball otti promovideon rotaatioonsa.

– Emme aluksi ymmärtäneet musiikkivideoiden arvoa. Niitä oli hauska kuvata, muttemme ajatelleet niistä sen enempää. The Cry of Mankind -pätkä kasvatti suosiotamme käsittämättömän paljon. Headbanger’s Ballin juontaja Vanessa Warwick oli innoissaan doomista, mistä oli meille apua. MTV oli meille suopea, Craighan muistelee.

– Niihin aikoihin MTV oli iso ja suosittu. Jos video näkyi kanavalla, sen näkivät miljoonat ihmiset Euroopassa. Nykyään videoita ei näe läheskään niin moni, koska viihdetarjonta on räjähtänyt käsiin sosiaalisen median, leffastreamausten ja pelien sun muiden myötä. Vaihtoehtoja on niin paljon, että on äärimmäisen vaikeaa erottua ja saada huomiota. Nuoret eivät edes tiedä, millainen MTV oli aikanaan. Tänä päivänä se on täynnä kimkardashianeja isoine tisseineen. Kanava on hävittänyt kaiken kunnioituksensa, Stainthorpe summaa.

The Cry of Mankindin nostattama hype johti siihen, että Iron Maiden kutsui yhtyeen megalomaanisen kolmen kuukauden Euroopan-kiertueensa lämmittelijäksi. My Dying Bride nousi osaksi metallifanien yleissivistystä.

Kaupallisuus vs. kokeellisuus

Like Gods of the Sun (1996) jatkoi Angel and the Dark Riverin viitoittamalla linjalla, joskaan ei yhtä onnistuneesti. Rääkynälaulu oli historiaa ja taiteellinen kurssi kohti suoraviivaisempaa ilmaisua.

Julkaisu poiki esiintymisiä isoilla festivaaleilla ja pitkiä kiertueita niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassakin. Vanhalla mantereella yhtye kiersi ensin Cathedralin, sitten Sentencedin kanssa ja Atlantin takana huikean menestyksekkäästi Dion kera – kunnes bändin oli pakko jättää rundi kesken rumpali Rick Miahin vakavan sairauden takia.

Alkuperäisjäsen Miah ja huippulahjakas Powell jättivät yhtyeen ennen kokeellisen 37.788%… Complete -albumin (1998) äänityksiä. Siitä lähtien rumpalinpaikka on toiminut sessiojäsenpohjalta. Elektronisen musiikin kanssa flirttaillut vahvasti avantgardistinen levy jakoi mielipiteet ja karkotti hyvän katraan faneja.

Light at the End of the Worldillä (1999) yhtye palasi siihen, mistä se parhaiten tunnettiin: murskaavan death doomin pariin. Kärinätkin palasivat, mutta yksi perustajajäsenistä, Calvin Robertshaw, loisti jälleen poissaolollaan. Kaikki albumin kitararaidat soitti Andrew Craighan.

– Tämä ei ole salaisuus: Calvin ei koskaan lähtenyt lähipiiristämme, koska hän asuu siskoni kanssa. Hän on siis tavallaan lankoni. Hänen siviilielämänsä oli niin kiireistä, että ymmärsimme hänen päätöksensä lähteä bändistä. Pidimme hänelle paikan avoinna, mikäli hän halusi palata vahvuuksiin tilanteen rauhoituttua. Hän ei kuitenkaan koskaan käyttänyt optiota. Bändin oli jatkuttava, joten pyysimme Hamish Glencrossia mukaan, Craighan sanoo.

Yhtye äänitti Glencrossin kanssa viisi täyspitkää: The Dreadful Hoursin (2001), Songs of Darkness, Words of Lightin (2004), A Line of Deathless Kingsin (2006), For Lies I Siren (2009) ja A Map of All Our Failuresin (2012). Suosio ei pompannut koskaan Angel and the Dark Riverin tasolle, mutta julkaisujen laatu pysyi korkeana. Samalla keikkatahti hiipui julkaisu julkaisulta, joskin bändin omasta tahdosta.

For Lies I Siren myötä viulu teki odotetun paluun suurten tunteiden sävypalettiin kolmentoista vuoden tauon jälkeen. Albumilla sitä soitti viulisti-kosketinsoittaja Katie Stone, joka jätti yhtyeen pian äänitysten jälkeen. Hänen tilalleen pestattiin vuonna 1988 syntynyt Shaun MacGovan, joka kuuluu yhä yhtyeen vahvuuksiin, samoin kuin An Ode to Woe -livelevyllä (2008) debytoinut basisti Lena Abé.

Paluu tulevaisuuteen

Skottilaisen Glencrossin innostus My Dying Brideen alkoi hiipua ja toiseen yhtyeeseensä Vallenfyreen kasvaa. Hän päätti siirtyä takavasemmalle kesken tänä syksynä ilmestyneen Feel the Miseryn sävellysvaiheen.

– Sävellysprosessi oli kolmivaiheinen. Kun Hamish oli vielä bändissä, hän ja minä kirjoitimme kamaa albumille omissa oloissamme, muttemme soittaneet demoja toisillemme. Kirjoitin biisejä tavallaan Hamishiltä salassa, koska aistin, että jotain on vialla, mutten tiennyt mitä. Ei mennyt kauaakaan, kun hän ilmoitti, ettei hän pysty keskittymään My Dying Brideen täysillä ja haluaa soittaa enemmän Vallenfyressa, Craighan sanoo.

– Kun Hamish lähti, koin kummallista vapaudentunnetta. Minun ei tarvinnut enää keskustella toisen kitaristin kanssa. Diplomatian häipyminen oli mahtavaa: pystyin lähettämään aihioni suoraan Aaronille kommentoitavaksi. Yhtäkkiä minulla oli rajattomasti tilaa luoda itsekkäästi uutta materiaalia miettimättä mitään muuta kuin itse musiikkia.

Craighan sävelsi albumin liki täysin valmiiksi itsekseen. Kun toisen kitaristin rekrytointi tuli ajankohtaiseksi, bändi lähestyi ilmeisintä vaihtoehtoa: Calvin Robertshaw’ta, jolle oli jätetty ovi auki viisitoista vuotta aiemmin.

– Kun Hamish oli bändissä, emme edes puhuneet Calvinin paluusta, koska siihen ei ollut tarvetta ja kaikki osapuolet olivat onnellisia. Calvin on kuitenkin ollut aina meitä lähellä. Hän jopa työskenteli kiertuemanagerinamme, kunnes sai pojan ja jättäytyi pois. Joskus hän kävi katsomassa keikkojamme huvikseen. Pari vuotta sitten Grasspopissa jotain naksahti takaisin paikoilleen. Hän seisoi lavan reunalla, kun soitimme, ja mietti, että vittu sentään, olisipa kiva vetää taas tässä bändissä. Hän ei kuitenkaan kertonut sitä meille, Craighan hymähtää.

Robertshaw palasi remmiin intoa puhkuen. Hän ei ollut soittanut muissa bändeissä pitkäksi venähtäneen taukonsa aikana, mutta oli alkanut säveltää uutta materiaalia.

– Saimme takaisin kitaristin ja vanhan ystävämme, johon luotamme täysin. Sen parempaa ei voinut toivoa. Hän ei hölmöile ja yhteistyö yksinkertaisesti toimii. Oli mahtavaa päästä kuuntelemaan Calvinin demot läpi ja poimimaan parhaat jutut levyllemme. Riffit tuntuivat rehellisiltä ja palaset loksahtelivat paikoilleen. Se oli yhtä flow-tilaa.

– Calvin on lahjakas sovittaja. Hän kiinnitti treeneissä paljon huomiota siihen, että musiikki soljuu mahdollisimman musikaalisesti osasta toiseen. Mikään pätkä ei saanut olla tylsä ja jokaisen siirtymän piti olla ilmatiivis. Biisinkirjoitusnäkökulmasta tämä projekti oli erilainen ja piristävä. Opin paljon siitä, miten saadaan pidettyä tekeminen tuoreena, vaikka kilometrejä on takana helvetisti. Tulevaisuutemme näyttää kirkkaalta, ja uusi levy on todiste siitä.

Punaviiniä kynttilänvalossa

Kuinka My Dying Bride -kappaleet sitten syntyvät? Craighanin mukaan prosessi alkaa usein päänsisäisistä musiikillisista hahmotelmista ja nimen keksimisestä. Tekstit ja lauluosuudet syntyvät yleensä viimeisinä, mutta välillä Craighan pyytää Stainthorpelta tekstinpätkiä inspiraatioksi säveltämiselle.

– Andrew saattaa sivuttaa lähettämäni tekstit täysin ja jatkaa biisiä aivan toiseen suuntaan kuin lyriikoideni fiilis on. Siksi monet lyriikoistani joutuvat pöytälaatikkoon – joudun kirjoittamaan uudet, musiikkia paremmin heijastavat tekstit. Pompotamme siis tällä tavoin ideoita irti toisistamme, Stainthorpe sanoo.

– Mikä tahansa voi muuttua hetkessä, Craighan jatkaa. – Siinä piilee koko prosessin kauneus. Sävellän välillä Aaronin tekstien pohjalta, toisinaan hyödynnän olemassa olevia biisejä. Saatan kelata jotain klassikkoa, kuten Dion Holy Diveria, ja tehdä siitä niin sanotusti oman versioni. En tietenkään toisinna klassisia riffejä, vaan napsin ideoita kappaleen fiiliksestä tai muista jutuista.

Stainthorpe sisällyttää teksteihinsä paljon henkilökohtaisia tuntemuksia ja tapahtumia, mutta rakastaa myös fiktiivisten tarinoiden kertomista. Mitä kryptisempään muotoon teksti on tehty, sen todennäköisemmin se paljastaa jotain syvältä tekstittäjän sisimmästä.

– Suosin perinteistä ”kirjoita mistä tiedät” -ohjetta. Pidän siitä, että kuulijalle kerrotaan tarina musiikin ohessa. Teksteissäni on usein alku, keskikohta ja päätös. Viestini eivät ole aina ilmeisiä. Minulla saattaa olla paljon sanottavaa, mutten halua huutaa sanomaani, vaan naamioin sen runouteen ja heittelen paljon ylimääräisiä sanoja ytimen ympärille. Pidän surrealismista ja kummallisten rivien lisäämisestä joukkoon. Uusi levy alkaa sanoilla ”I would have given more / I tied my children to a dying horse”. Ihmiset tulevat kelaamaan, että okei, olipa epätavallinen toteamus. Tuollaisten hyödyntäminen on hauskaa. Kirjoitushetkellä siihen saattaa sisältyä vahva viesti, mutta kun siihen palaa myöhemmin, se vaikuttaa oudolta – ”mitähän minä tuollakin tarkoitin?”, Stainthorpe pohtii.

Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin, kärsivää taiteilijaa lavalla, videoissa ja lyriikoissaan reflektoiva laulaja kirjoittaa runolliset sanoituksensa öisin. Kynttilänvalossa. Punaviiniä siemaillen. Ei siksi, että se olisi erityisen hienoa ja alleviivaavan goottilaisromanttista, vaan käytännöllisemmistä syistä.

– Punaviini rentouttaa. Sen avulla minulla on pääsy aivojeni sopukoihin, jotka ovat normaalisti päivisin suljettuina. Saan avattua sen pienen oven aivoissani, joka mahdollistaa epätavallisten rivien kirjoittamisen, mikä helpottaa kirjoitusprosessia. Yöllä kirjoittamisessa on myös se hyvä puoli, etteivät meilit pauku, kukaan ei tule käymään, telkkarista ei tule mitään eikä ole häiriötekijöitä. Tiedän, miten juustoiselta se kuulostaa, mutta kirjoitusympäristön on oltava inspiroiva, rohkaiseva ja viihtyisä, jotta pääsen oikeaan tunnelmaan. Muutoin ei huvita kirjoittaa.

– Alan kirjoittaa yleensä keskiyön korvilla ja saatan jatkaa aamunkoittoon saakka, jos fiilis on oikea. On kiva kirjoittaa kynttilänvalossa, mutten rustaile kuitenkaan millään sulkakynällä pergamenttiin. Välillä kuulee bändeistä, jotka tekevät biisejä kiertueella, mutta minulle sellainen ympäristö on luovalle työskentelylle täysin väärä. Minun on oltava yksin, täydellisen keskittynyt ja tiukasti omalla mukavuusalueellani. Muutoin tekstiä ei yksinkertaisesti synny.

Stainthorpe ei osaa soittaa mitään instrumenttia, minkä takia hän kokee lievää alemmuuskompleksia bänditovereitaan kohtaan. Siksi hän pyrkii laatimaan teksteistään ja laulutulkinnoistaan vähintäänkin instrumentalistien panosten vertaiset.

– En voi vain vetää örinällä kaikkea ja mennä sieltä, missä aita on matalin. Bändi koostuu erittäin lahjakkaista muusikoista, jotka yrittävät lujaa ja onnistuvat. On tärkeää tuntea ylittävänsä itsensä, koska sitä bändin muutkin jäsenet tekevät. Yritin joskus opetella soittamaan kitaraa ja koskettimia, muttei se luonnistunut ollenkaan, joten pysyttelen siinä, minkä osaan.

Me liitelemme pilvissä

Feel the Misery on herättänyt median huomion. Albumi on napsinut täysiä pisteitä eri puolilla palloa ja yhtye on kiehtovampi kuin pitkään aikaan. Stainthorpe ja Craighan uskovat tämän johtuvan siitä, että albumi on rehellisen evoluution tulos: siinä yhdistyvät bändin varhaisen tuotannon parhaat puolet ja tuoreet tuulahdukset.

– Rakensimme perustamme, jolla seisomme yhä, 25 vuotta sitten. Ymmärrämme, missä olemme hyviä ja pyrimme kehittymään jatkuvasti eteenpäin. Juuriamme unohtamatta. Voisimme tehdä samanlaisia levyjä hamaan tulevaisuuteen ja pitäisimme die hard -fanit tyytyväisinä, muttemme edistyisi mihinkään suuntaan. Laajennamme kenttäämme jatkuvasti ja haluamme saavuttaa uusia kuulijoita. Muutoin jämähtäisimme menneisyyteen, eikä ketään kiinnostaisi, Craighan kiteyttää.

Vaikka uusi albumi vaikuttaa monellakin tapaa uudelta alulta, se ei tule lisäämään keikkojen määrää. Jokainen bändin jäsen käy päivätöissä, eikä ylenpalttinen kiertäminen tule kysymykseen. Päätös tästä tehtiin jo 1990-luvun vauhtivuosien jälkihöyryissä.

– Kiertueet alkavat aina mukavissa merkeissä, mutta kymmenennen keikan jälkeen alat ajatella, että tässä on vielä 50 jäljellä. Tämä ei olekaan se romanttinen rock’n’roll-juttu, josta unelmoit, Stainthorpe sanoo.

Tämän takia yhtye päätti soittaa vain kymmenisen keikkaa vuodessa, vaikka kysyntää riittäisi. Harva keikkatahti pitää yhtyeen sataprosenttisen fokusoituneena jokaiseen esiintymiseen, eikä rutinoitumista pääse syntymään. Sen aistii myös yleisö: jokainen keikka on ainutlaatuinen sekä tarjoajille että vastaanottajille.

– Fanit saattavat tulla keikalle viiden tunnin ajomatkan päästä, koska he tietävät, että voi mennä viisi tai kahdeksan vuotta, kun palaamme. Me hermoilemme, koska emme ole soittaneet juuri pariakymmentä keikkaa putkeen, joten show’sta tulee intensiivinen ja molemminpuolisesti lumoava kokemus. Kun lähdemme lavalta, ihmiset jäävät janoamaan lisää joka ainut kerta. Ja me liitelemme pilvissä, koska keikkoja on niin vähän.

Muutama tunti haastattelun jälkeen My Dying Bride soitti Seinäjoki Metal Festivalin pääesiintyjänä. Bändin jännittyneisyyden aisti, mutta Stainthorpe oli oikeassa: sekä bändi että yleisö velloivat 90 minuuttia symbioottisessa haltioituneisuuden tilassa, eikä yksikään poistunut paikalta pettyneenä.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2015.

Lisää luettavaa