Laulaja ilman rajoja – haastattelussa Tarja Turunen

26.09.2013

Tarja Turunen on muokannut radikaalisti tapaa laulaa raskaampaa musiikkia, ensin Nightwishissä, sitten soolourallaan. Laulajatar kertoo, että rock ja klassinen ovat hänen elämässään hyvässä balanssissa. Lue viime Infernon Pölkyllä-henkilökuvapalstan haastattelu kokonaisuudessaan!

Teksti: Tapio Ahola

Yksi luotettava mittari menestykselle musiikkialalla on se, millainen vaikutus omalla ilmaisulla on muihin muusikoihin. Suomalaisen metallin kansainvälisen menestyksen myötä onkin ollut mielenkiintoista seurata, miten suomalaismusikanttien ja -bändien ilmaisu on kuulunut muiden pelimannien tekemisissä ympäri maailmaa.

Eräs eniten seuraajia saaneista suomalaismuusikoista on kiistatta Tarja Turunen. Häntä voi hyvällä syyllä pitää laulajana, joka on mullistanut käsityksiä siitä, miten rockia ja metallia voidaan laulaa. Ei tarvitse kuin kuunnella uudempia naislauluvetoisia metalliyhtyeitä havaitakseen, että hänellä on ollut valtava vaikutus muihin laulajiin.

Vuonna 1977 syntynyt Tarja on lähtöisin musikaalisesta perheestä, ja musiikki astuikin hänen elämäänsä varsin nuorella iällä.

– Ensimmäinen muisto musiikista tulee ehkä siinä vaiheessa, kun mie olin neljävuotias. Mulla oli kotona sellanen järkyttävän pieni kiippari jota soittelin. Äiti reagoi siihen, että kiinnostaisiko sinua soittaa pianoa, ja passitti pianotunnille, kun olin kuusi. Mie kyllä kiitän vanhempiani, että he ajoivat minut viis kertaa viikossa kaikennäkösille laulu- tai soittotunneille. Sitten, kun mulla on seitsemän vuotta vanhempi isoveli, niin hänen kauttaan omaksuin rockmusiikin jo hyvin varhain.

Tarja kertoo ajautuneensa laulamiseen muiden musiikkiopintojen ohella.

– Saatuani lukion päätökseen päätin, että lähden Sibikseen jatkamaan klassisen laulun opiskelua, jos vaan pääsen sisälle. Luojan kiitos pääsin. Sillä lailla oli selvät sävelet, että tiesin että tämä on mun päämäärä ja tätä mä haluan jatkaa. Mulla oli hyvä ensimmäinen laulunopettaja, joka kannusti minua, että sulla ois mahdollisuudet siihen. Kyllä se intohimo heräs ekan kerran ehkä lukiossa, vaikka kyllähän mie tietenkin pienenä kersana jo haaveilin, että miusta tulee laulaja.

Tasainen nousu huipulle

Sitten Tarjan elämään tuli Nightwish. Alkuvaiheessa bändin toiminta oli vielä siinä määrin vaatimatonta, että tulevaa menestystä olisi ollut vaikea povata. Musiikkikaan ei ollut tyyliltäänkään ihan sitä, mistä bändi opittiin myöhemmin tuntemaan.

Tarva_Eugenio_Mazzinghi1

– Pyydettiin laulamaan tällaiseen projektiin. Kuuntelin, että voi miten kaunista musaa, siinä on akustiset kitarat ja kiipparit, totta kai mie lähen, kun oli vielä tutut kaverit soittamassa.

Etenkin keikkailu Nightwishin kanssa oli nuorelle laulajattarelle uudenlainen kokemus.

– Ennen ekoja keikkoja käytiin mutsin kanssa hakeen Joensuun seksikaupasta ne ensimmäiset nahkahousut. Ja voi miten paljon se ensimmäinen keikka Kiteellä pelotti, ihan kauheeta! Mie diggasin ihan hirvittävästi siitä vaihdoksesta, vaikka se tosi vaativa olikin. Mulla meni vuosia ymmärtää, miten mie käytän omaa ääntäni tähän musiikkiin. Olin kumminkin vasta pääsemässä siihen klassisen laulun ytimeen, se mun tekniikka ei toiminu pätkääkään oikeasti vielä. Sitten tulee tämmönen hevibändiproggis, eikä kukaan ollu opettamassa mua siihen. Ei ollut ketään keltä kysyä neuvoa. Se oli tosi vaikeeta, mutta lopulta sekin avautui.

Nightwishin nousu huipulle oli tasaista. Joitain yksittäisiä hetkiä, jolloin menestyksen kasvun saattoi havaita, on silti mahdollista määritellä.

– Ensimmäinen Euroopan-kiertue oli toisen albumin, Oceanbornin (1998) jälkeen. Oltiin sitten lämppäämässä isompaa bändiä, joka oli tehnyt jo vuosia töitä, ja meillä oli joissain konserteissa paljon enemmän faneja kuin tällä pääbändillä. Siitä tuli semmonen fiilis, että eihän tää oo mahdollista, että joku täällä tuntee meidät ja meidän musiikin. Nousu sen toisen albumin jälkeen oli käsittämätöntä.

Vauvanaskelista ilmalentoon

Tarjan välirikosta Nightwishin kanssa on kirjoitettu osapuilleen jokaisessa suomalaisessa lehdessä, eikä sitä ole syytä käsitellä tässä sen enempää. Välirikon jälkeen käynnistyi Tarjan sooloura, jolla hän on saavuttanut varsin mukavasti menestystä.

My Winter Storm -soolodebyytillään (2007) Tarja otti vielä vauvanaskelia.
– Sanotaan, että sillä ekalla albumilla mie opettelin käveleen, tokalla mie jo juoksin ja nyt mie lennän tuolla jossain pilvihattaroissa. Ensimmäinen albumi artistille, joka lähtee soolouralle pitkän bändiuran jälkeen, on vaikea. Yritin löytää rohkeutta itestäni, ja yritin kuunnella, että mitä minä halusin sanoo. Se ei ollu helppoa ja mie tarvitsin apua siinä, ja onneksi sainkin sitä.

– Ensimmäisen albumin tekeminen oli hyvin stressaavaa. Paineet oli kovat. Se oli haasteellista, koska levyllä oli myös tuottaja, jonka kanssa en ollut tehnyt töitä koskaan aikaisemmin. Ymmärrys siitä, millasta on tehdä työtä tämmösen laulajan kanssa ei ehkä mennyt perille, ja sitä albumia tehtiinkin oikeasti pitkään. Mutta mä oon siitä tyytyväinen, että ne biisit on niin herkkiä ja aitoja. Se kertoo oikeesti siitä hetkestä, missä mie sillon olin. Jos mie en ehkä tuotannollisesti päässyt siihen mihin halusin, niin sen mie tein seuraavalla albumilla itse. Ja päätinkin silloin, että What Lies Beneathin (2010) tulen tuottamaan itse, se on paljon helpompaa. Halusin ottaa ne hanskat omiin käsiin. Niin sitten teinkin, ja se oli ihan mielettömän hieno juttu.

Tarva_Eugenio_Mazzinghi2

Nyt Tarjan sooloura on edennyt jo kolmanteen englanninkieliseen studioalbumiin. Colours in the Dark -levy tulee kauppoihin elokuun lopulla. Tarja kertoo olevansa erittäin tyytyväinen muusikoihin, joiden kanssa hän on saanut soolourallaan tehdä yhteistyötä. Ei mikään ihme, sillä esimerkiksi basisti Doug Wimbishin ja rumpali Mike Terranan tasoiset soittoniekat saisivat töitä takuulla melkein mistä tahansa muualtakin.

– Vitsi mikä flaksi mulla on ollu, että ne ihmiset, ne muusikot jotka oli mukana sitä ensimmäistä albumia tehdessä, ne on vielä tänä päivänäkin tekemässä mun kanssa musiikkia. Meistä on tullu tosi läheisiä, ja vaikka on kyse sessiomuusikoista, niin melkein tuntuu siltä kuin olisi oikea bändi.

Ihan vain laulaja

Tarja Turusen uralle on ollut ominaista tasapainoilu rockin ja klassisen musiikin välillä. Hän toteaakin, ettei pidä tarpeellisena pystyttää raja-aitoja musiikkityylien välille.

– Kun miulta kysytään, että mikä laulaja sie nyt olet, klassinen laulaja vai rocklaulaja, mie sanon että se laulaja riittää, kiitos. Mun elämässäni rock ja klassinen on hyvin balanssissa.

Mitkä mahtavat olla hyvän laulajan ominaisuuksia?

– Nöyryys, Tarja sanoo heti ja pitää pitkän tauon.

– Mun yks vanha laulunopettaja on joskus sanonut, että laulajia on monia, niitä on kuin tähtiä taivaalla, mutta ne joista hioutuu se timantti on harvassa. Ja se timantti tarkottaa sellasta, joka koskettaa kuulijan sydäntä. Siinä mielessä hyvän laulajan ei tarvitse laulaa teknisesti täydellisesti, ei todellakaan. Mutta kun hän laulaa sielullaan ja se sielunkuva välittyy, niin silloin puhutaan hyvästä laulajasta. Että se energia, joka välittyy laulajasta kuulijalle, ja tietenkin se energia joka välittyy kuulijasta laulajalle, että se on aitoo. Semmonen on harvassa laulajassa.

Kuten jutun alussa mainittiin, Tarja on vaikuttanut laulutyylillään paljon muihin muusikoihin. Hän myöntää, että se tuntuu hienolta.

– Se on ihana asia, mä oon ylpee kollegoistani. Onhan se mielettömän imartelevaa kuulla jonkun sanovan, että alotin laulaan kun kuulin Tarjan laulavan. Tänä päivänä mulle tulee myös puhumaan hirveän paljon sellasia ihania nuoria tyttöjä, faneja, jotka on alottaneet opiskella klassista laulua tai perustaneet bändin sen takia, että oon ite joskus vuosia sitten tehnyt sen saman.

– Mulla ei oo itellä ollu koskaan sellasta idolia, ei lapsenakaan. Ehkä mä silloin pienenä, kun kuulin Whitney Houstonin laulavan Greatest Love of All olin, että eihän tollasta ääntä voi olla kellään, mutta ei hänkään ollu mulle varsinainen idoli koskaan. Mullakin on ollut niitä fanaattisia faneja, jotka kiertää joka hemmetin keikalla, ne samat kasvot maasta toiseen. Sitä on joskus vaikea ymmärtää, mutta se on kyllä hyvin imartelevaa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2013 (#109).

Lisää luettavaa