Maasta tullut, maaksi tuleva – haastattelussa Barren Earth

Progressiivista metallia vai metallista progea? Kotimainen Barren Earth vaeltelee kolmannella albumillaan niin avarille lakeuksille, että lokeroinnin ja bändin jäsenten taustojen kaltaiset seikat muuttuvat lopullisesti toisarvoisiksi.

23.04.2015

Istuessani paikalle saapuneen Barren Earth -miehistön pöytään helsinkiläisessä ravintolassa voin aistia vapautuneen tunnelman bändin ympärillä. Laulaja Jón Aldarálla, kitaristi Sami Yli-Sirniöllä ja rumpali Marko Tarvosella ei ole syytä peitellä tyytyväisyyttään.

Juuri julkaistu On Lonely Towers ei ole ainoastaan eräänlainen Barren Earthin jälleensyntymä. Levy on osoittautunut lyhyessä ajassa kaiken sen odotuksen arvoiseksi, jota pieni etsikkoaika ja laulajanvaihdos petasivat.

Marko: – Meistä kaikista taisi tuntua siltä, että pidimme edellisen levyn kohdalla liian kovaa kiirettä. Se oli se suurin syy, minkä takia annoimme tälle aikaa. Tietenkin taustalla väijyneet laulajanvaihdokset ja levy-yhtiökuviot vaikuttivat asiaan.

Sami: – Kaiken tämän jälkeen voin sanoa, että hauduttelu oli ainoa oikea ratkaisu. Progehan kaipaa jo nimensä mukaisesti sitä, että se saa kasvaa rauhassa!

Sanat ”maanläheinen” ja ”orgaaninen” nousevat puheissa esille kerta toisensa jälkeen, pöydän molemmin puolin.

Kaavamaisuuteen kaatuvan musiikin sudenkuoppiin putoamisen sijaan Barren Earthin voi todella sanoa kivunneen uusille seuduille.

Sami: – Halusimme vangita levylle niin paljon tätä hetkeä kuin oli suinkin mahdollista. Barren Earthin filosofia tavallaan keikahti juuri oikealle laidalle, ja sen kuulee kaikessa. Jonkinlainen orgaanisuus onkin levyn eräänlainen kantava teema. Tämä kuuluu luonnollisesti kiteytyneissä sävellyksissä.

Marko: – Vaikka aiemmat levymme hyviä ovatkin, saattoivat ne kuulostaa silti aavistuksen varman päälle pelatuilta. Jopa meille itsellemme. On Lonely Towers ei tunnu yhtään palapelimäiseltä progemetallilevyltä, jolla jotain tapahtuu vain sen takia, että niin kuuluu tapahtua.

Sami: – Viimeiset solmut aukesivat siinä kohtaa, kun Jón liittyi bändiin ja koko Barren Earthin aura kirkastui. Se sai meidät kaikki hurmokseen, jonka keskellä sävelsimme ehkä huolella, mutta jätimme samalla valtavasti tilaa irrottelulle niin kitaroissa, koskettimissa, rummuissa kuin lauluissakin.

Se oikea

Kahdella aiemmalla albumilla (Curse of the Red River, 2010, ja The Devil’s Resolve, 2012) monipuolisesti äännelleen Mikko Kotamäen poistuttua bändin vahvuudesta moni saattoi vain arvailla, mistä Barren Earth löytäisi keulilleen äänen, jonka jänteet venyisivät kattamaan koko bändin musiikillisen paletin.

Suomen rajat eivät riittäneet – laulaja löytyi aina Färsaarilta saakka, kun kannuksensa Hamferð-yhtyeen riveissä ansainnut Jón Aldará valikoitui mukaan useiden hakijoiden joukosta.

Jón: – Olin valmis liittymään bändiin lähes hinnalla millä hyvänsä, koska olen fanittanut Barren Earthiä ensimmäisestä albumista lähtien. Samalle aallolle pääseminen ei siis vaatinut kauheasti! Sain käsiini joitain instrumentaalisia versioita kappaleista, äänitin osuuteni täysin rinnoin ja lähetin ne varovaisesti bändille ”en tiedä voiko tästä koskaan tulla mitään, mutta…” -hengessä.

Marko: – Muistan elävästi sen hetken, kun soitatin Jónin laittamia sampleja muulle bändille ja tajusimme kertaheitolla, että tässä on meille se oikea. Ehdokkaita tuli ympäri maailmaa, Yhdysvaltoja myöten, ja loputtomia määriä Suomesta. Näytteitä kuunnellessa tuli vastaan tasaisesti kaikkea roskasta potentiaalisiin vaihtoehtoihin. Silti tiesin koko ajan, ettei vain potentiaalisia olekaan. On vain se yksi, ja kun se löytyy, sen kyllä huomaa.

Sami: – Laitoimme yhteistuumin kaiken peliin. Järjestimme Jónin itse Suomeen, ja tämän luulisi osoittavan, miten tositarkoituksella olimme liikkeellä. Nyt kun meillä on sopimus Century Median kanssa, emmeköhän me hanki Jónille loppureissuja varten viimein sen oman kumiveneen!

Färsaaret saattaa vaikuttaa sijaitsevan Suomesta tarkasteltuna eri puolilla palloa, mutta menneet kuherruskuukaudet ovat osoittaneet koko Barren Earth -joukolle, etteivät kulttuurierot ole lopulta kovin suuria.

Jón: – Sen verran olin kuullut tarinoita suomalaisista, että tiesin kyllä mihin olin ryhtymässä. Maineenne siis kulkee edellänne! Siis ainakin se, kuinka ette koskaan puhu ennen kuin on pakko, ja miten huonotapaisia ja rumia juoppoja olette! Tämä ei siis eroa färsaarelaisesta mielenlaadusta lainkaan.

Marko: – Kyllä se färsaarelainen kulttuuri taitaa olla aika lähellä tätä pohjoista hilpeyttä. Nytkin meillä oli musiikkivideon kuvaukset ja päätimme juhlistaa sitä, minkä myötä Jón päätyi revittelemään oikein kunnolla ja juomaan ainakin pari kolme olutta. Huh!

Sami: – Eli sanotaanko vaikka näin, että ainakaan Jónista ei tule olemaan meille haittaa. Samaa ei voi tosin sanoa toisinpäin!

Erämaan viimeiset

Kun laulajavalinnan kaltaiset pikkuseikat oli hoidettu kuntoon, Barren Earth saattoi päästää luovuutensa toden teolla valloilleen. Se tavallinen tarina, että suurin osa sävellyksistä olisi ollut valmiina jo ennen laulajanvaihdosta, ei tällä kertaa toteutunut.

Sami: – Meillä taisi olla muutamia vedoksia ennen Jónin kiinnittämistä, mutta koko Barren Earth siirtyi niin uuteen lukuun tämän vaihdoksen myötä, että oli vain luontevaa aloittaa lähes puhtaalta pöydältä.

Marko: – Tämä vahvisti entisestään sitä ajatusta, että Devil’s Resolvesta oli mahdollista ottaa vielä lisää uskonloikkia kohti loputtomia mahdollisuuksia ja rohkeampaa otetta. Varsinkin minä ja Oppu [basisti Olli-Pekka Laine] puhuimme monta kertaa, kuinka se luova hulluus saa nyt luvan päästä kahleistaan ja ääripäät etääntyä toisistaan entisestään, kun tälle ei ole minkäänlaisia esteitä.

Sami: – Päästimme mielikuvituksen valloilleen. Kun ynnäsimme tähän vielä Jónin laulujen kaikki ääripäät ja tämän luoman konseptin, aloimme kiertää kehää, jossa puolet ruokkivat toisiaan ylittämään kaikki mahdolliset rajat.

Jo On Lonely Towersin nimi ja kansi huutavat, ettei sanoitustenkaan puolesta liikuta ihan metallimusiikin tavallisimmilla seuduilla. Barren Earth ei ole jättänyt mitään sattuman varaan, vaan albumin kaikki puolet limittyvät yhdeksi kiehtovaksi kokonaisuudeksi.

Jón: – Levy on ehkä sovitettu enemmän musiikin ehdoilla, joten ihan lineaarisesta tarinasta ei voida puhua. Tarina kertoo kuitenkin kahden ihmisen kohtaamisesta. Ensimmäinen on yhteiskunnan hylännyt mies, joka on päättänyt syrjäytyä keskelle erämaata ja joutuu siellä villieläinten raatelemaksi. Toinen taas on kotoaan lähtenyt, vanhempiensa kaltoin kohtelemaksi joutunut tyttö, joka löytää haavoittuneen miehen, pelastaa tämän hengen ja haluaa auttaa tätä toipumaan. Tästä ne todelliset teemat lähtevät punoutumaan.

Marko: – Siinä on paljon sellaista 70-lukulaisen progerockkonseptin huuruista hämäryyttä, josta ei voi sanoa ihan varmasti, onko tarina totta, kuvitelmaa vai unta. Tätä ajatusta täydentävät myös Travis Smithin kansitaiteet. Travis on ehkä joidenkin bändien kohdalla hieman ennalta arvattava tyyppi, mutta se on usein kiinni tasan bändistä itsestään.

Jón: – Lähetin Travisille paljon sanoituksia ja avasin niitä hänelle. Hän uppoutui levyn maailmoihin ja työsti paljon kuvituksia, jotka voi löytää kansien ohella pitkin digipakin lehtisiä. Väittäisin, että näistä kansista on ne tavallisimmat Katatonia-kloonit aika kaukana. Travis osasi vangita kansiin täydellisesti sen yksinäisen tunnelman, joka tarinamme miehen ympärillä vallitsee tämän löytäessä itsensä kuoleman kielistä keskeltä raunioita.

Luomutehtailua

Perustusten valamisen jälkeen Barren Earthin ei tarvinnut kuin antaa musiikin viedä. Sami ja Marko kertovat levyn syntyneen kuin riivattuna, edeten määrätietoisesti ja luonnollisesti juuri niihin suuntiin, joista Barren Earthin evoluution seuraava muoto löytyi.

Marko: – Olemme treeniksellä soittamisen kannalta aika vanhan liiton bändi. Valtaosa tekemisestä tapahtuu edelleen yhdessä soittelemalla, emmekä ole todellakaan kaikkein parhaita sähköpostien lähettäjiä. Se ei vain toimi Barren Earthin kanssa.

Jón: – Minulle oli jo ihan fanin näkökulmasta todella mieluisaa, että suurin osa levyn kitaroista, rummuista ja koskettimista äänitettiin livenä yhdessä soittamalla. Laulujen jamittelu ei ehkä onnistu samalla tavalla, mutta pelkkä yhteensoitto luo levylle ainutlaatuisen lujan tunnelman.

Sami: – Vasemmalla kädellä emme ole huidelleet mitään, mutta sellaiselta dreamtheatermaiselta perfektionismiin tähtäävältä hulluudelta on koitettu välttyä. Levy elää jatkuvasti ja soitosta ei ole korjailtu oikeastaan mitään, minkä vuoksi On Lonely Towers on yksi aidoimman kuuloisista levyistä, millä olen koskaan ollut mukana.

Viimeisen silauksen levylle antaa sen tuotanto. Äänimaailma on kaukana siitä puuduttavasta äänimassasta, joka tekee monista tämän päivän metallilevyistä ehkä hetkeksi komean kuuloisia, mutta saa tajunnan turtumaan jo kertakuulemalla.

Marko: – Me ei oikein Opun kanssa lämmetty ajatukselle yhdestäkään suomalaisesta metallituottajasta. Ulkomaisista puhumattakaan. Levyn miksaajaksi valikoituikin Petri Majuri, jonka nimi ei välttämättä kerro metallin kuuntelijoille kauheasti mitään.

Sami: – Petri ei ole mikään metalliäijä, mikä sopi Barren Earthin henkeen täydellisesti. Miehellä on aiemmin ollut yhteyksiä Michael Monroen ja Havana Blackin kaltaisiin suuntiin. Jo tämä takasi sen, ettei tämän levyn kanssa tarvinnut lähteä mihinkään ”loudness wariin”!

Marko: – Kaikki kunnia Dan Swanölle, joka toimii miksaajana samanlaisella bändin hereillä oloa vaativalla tavalla kuin Travis Smith kuvittajana. Devil’s Resolven kohdalla kaikki ei vain mennyt ihan kohdilleen. Se prosessi oli aikamoista sekasotkua.

Rajallista rajattomuutta

Haastatteluhetkellä kaiken kansan kuultavaksi on jaettu kaksi kappaletta, ja ainakin toistaiseksi kuulijakunta on suhtautunut näytteisiin samalla tunteenpalolla kuin bändikin. Jopa niin suurella, että uusien kappaleiden hehkutus tuntuu muuttuvan lähes vanhan tuotannon lyttäämiseksi.

Marko: – Mitä sitä suotta peittelemään, että On Lonely Towers on ihan eri tasolla kaikkeen aiemmin tekemäämme nähden. Sehän on vain suuri kohteliaisuus, jos muutkin ovat tätä mieltä.

Sami:– Yritän aina jättää kaikki keskustelut ja kommentit lukematta, viimeiseen asti, mutta uteliaisuus vie aina voiton. Sitten, kun niitä päätyy lukemaan ja löytää videon ensimmäisestä kommentista sanat ”tylsää ja geneeristä”, ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa!

Marko: – Yleensä luen juttuja paljon. Ainakin aluksi. Lopetan siinä kohtaa, kun törmään liian suuriin kritiikkeihin, suutun, kiukuttelen, menen nurkkaan ja ihmettelen ainakin hetken, menikö kaikki sittenkin pieleen.

Jón: – Itse haluan nähdä kaikki kommentit! Siis ihan kaikki! Näin, koska tämä on ensimmäinen Barren Earth -albumini ja olen edelleen tavallaan yhtä innosta pinkeänä niin fanina kuin uutena laulajakin.

Marko: – Vaikka ristiriitaista kommenttiakin saattaa vielä tulla, uskoisin Barren Earthin kuulijoiden olevan aika lailla sellaisia musaharrastajia, jotka oikein haluavat nähdä bändien muuttuvan ja kehittyvän paikallaan polkemisen sijaan. Olemme itse todella avoimia, ja niin ovat kuulijatkin!

Avoimuuden ja liian pitkälle menemisen raja on tietenkin todella häilyvä. Kun pöydän molemmin puolin alleviivataan jatkuvasti Barren Earthin rajattomuutta, ilmoille jää roikkumaan kysymys, missä se todellinen raja kulkee.

Marko: – Industrialissa.

Jón: – Ei minua koneet haittaisi, pienenä höysteenä.

Marko: – Selvä. Taidankin sitten erota bändistä saman tien musiikillisiin erimielisyyksiin vedoten!

Jón: – Uskon, että Barren Earthissä on olemassa se tietty määrittelemätön sapluuna, jonka sisällä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Vain tietty aavistus määrittelee, missä se häilyvä raja kulkee.

Sami: – Ei sitä koskaan tiedä. Juuri nyt tuntuu siltä kuin Barren Earthin juuret olisivat uponneet entistä syvemmälle alkuperäiseen maaperäämme. Vain aika näyttää, mihin kaikkiin tämän maailman ääriin päädymme.

Haastattelu julkaistu Infernossa 3/2015.

Lisää luettavaa