Meshuggahin komppikitaristi, biisintekijä ja osa-aikainen sanoittaja Mårten Hagström pyytää ensi alkuun anteeksi. Uuden Violent Sleep of Reason -levyn promoaminen on kovaa työtä. Pitkän haastattelupäivän jälkeen miehen pää kuulemma kumisee tyhjyyttään.
Puristan muistiinpanovihkoani hennosti tärisevin käsin ja aloitan siis helpolla kysymyksellä. Miltä uusi levy tuntuu?
– Hienolta.
Tauko.
– Hahaha! Riittääkö tuo?
Naureskelun seassa Mårten varmistaa välittömällä tavallaan, että minuakin naurattaa.
Jo ensimmäisten Skype-minuuttien jälkeen on helppo ymmärtää, miksi juuri Mårten on valittu vetämään levyn ensimmäiset promohaastattelukierrokset. Hän on avoin, hyväntuulinen ja puhelias tyyppi, joka reagoi keskustelukumppanin kommentteihin ja kysymyksiin välittömästi. Hän pitää yllä jatkuvaa vastavuoroisuutta tilanteessa, joka on monen muun artistin kohdalla lähinnä kysymysten ryydittämä mekaaninen monologi.
– Meillä kaikilla on mahtava fiilis siitä. Mutta tämä on aina vähän jännä tilanne. Levyhän on ollut valmis jo toukokuusta asti.
Mårten tarkistaa taas, että pysyn kärryillä.
– You know?
Ja odottaa, että vastaan. Kyllä, ymmärrän. Olen jo unohtanut, että kaksi minuuttia sitten minua jännitti tämä puhelu.
– Niin se aina menee. Levy istuu ja odottaa, kunnes Nuclear Blast saa koordinoitua oman puolensa kuntoon ennen julkaisupäivää.
– Tavallisesti Meshuggah viettää noin kaksi vuotta tien päällä ja sitten kaksi vuotta, ehkä kaksi ja puoli, tehdään levyä. Sitten lähdetään taas kiertämään. Kun on viettänyt sen kaksi ja puoli vuotta säveltäen, treenaten, äänittäen, miksaten, masteroiden ja ylipäätään ollen jotain mieltä joka asiasta koko ajan…
– Tässä kohtaa ei enää tunnu siltä, että HEI JEE, tehtiin levy! MAHTAVAA. Se on enemmänkin sellainen… helpotuksen huokaus.
Orgaaninen on uusi kliininen
Meshuggahin tavalliseen työskentelyyn kuuluu, että studioon mennään käytännössä asumaan. Siellä tuunataan ja näprätään soittimia ja ohjelmoidaan niin kauan, että levyn jokainen yksityiskohta on viimeistä viilausta myöten paikoillaan.
Tällä kertaa Meshuggah päätti soittaa levyn sisään livenä. Aikaa studiossa oli kolme viikkoa. Biisit oli saatava purkkiin ilman loputtomia uusia ottoja ja sillä siisti.
Mårten antaa syyksi kokeilunhalun. Bändi halusi haastaa itsensä tekemällä koko projektin uudessa ympäristössä, uudella tavalla, uuden miksaajan kanssa.
Tarkoille korville tämä kuuluukin levyltä läpi. Levyn soundi on orgaanisempi ja muusikoiden ote vapaampi. Otin tätä artikkelia varten taustatueksi tunnetun suomalaisen Meshuggah-fanin, Diablon rumpalin Heikki Malmbergin. Ammattimuusikon hienosäädetyt korvat kuulevat bändin musiikissa asioita, joita itse en edes tajua miettiä.
Heikki kehuu etenkin rumpali Tomas Haaken suoritusta tavallista rennommaksi ja sulavammaksi. Tällä kertaa biisit on ollut pakko opetella ja ottaa kunnolla haltuun jo ennen studioon menoa. Se kuuluu.
Myös Mårten myöntää auliisti näin käyneen.
– Me kaikki osasimme biisit studiossa paremmin kuin normaalisti, mutta Tomasin soitossa se tosiaan kuuluu selvimmin. Se johtuu osittain myös tämänkertaisesta sävellysprosessista. Tällä levyllä Dick [Lövgren, basisti] otti ensimmäistä kertaa osaa säveltämiseen. Hän työskenteli Tomasin kanssa.
– Jotkin osuudet ovat täysin Dickin omia, mutta suuri osa heidän yhteistyöstään perustui rumpukuvioihin ja -ideoihin, joita Tomas oli jo pyöritellyt Cubasessa. Tomas sai siis säveltää rumpuosuudet vapaammin, niin että ne tuntuivat mahdollisimman luontevilta hänelle. Se kuuluu leikkisämpänä ja monipuolisempana soittotyylinä.
– Jos joutuu soittamaan omat osuutensa jonkun toisen antaman viitekehyksen mukaan, vaikka saisikin itse päättää, miten sen käytännössä tekee, se on aina oma juttunsa. Mutta jos saa soittaa alusta pitäen juuri niin kuin itse luonnostaan soittaisi, ote on aina vapaampi. Kyllä se kuuluu tällä levyllä.
Myös kitarat laulavat Heikin mielestä orgaanisemmin ja luovemmin. Koko levyn miksausjälki kuulostaa inhimillisemmältä. Maanläheisemmän soundin kuulee kyllä tavallisempikin tallaaja.
Mårten itse vinkkaa, että levyn kitaraosastolla intouduttiin käyttämään jopa slidea – ensimmäistä kertaa bändin historiassa. Kitaraäänitykset ylipäätään menivät aivan toisin kuin bändin tavallinen, kliinisentarkka metodi yleensä vaatii.
– Sen lisäksi, että soitimme jutut livenä, veivasimme kitarat ihan vanhanaikaisesti vahvarien kautta. Otimme studioon mukaan ison tukun vahvareita ja kaiutinsimulaattoreita, ja suurin osa biisien kitarasoundeista on vaihteleva sekoitus näiden soundeja.
– Tue [Madsen] miksasi levyn niin, että joka biisissä on omanlaisensa sekoitus kaikennäköistä. Tällä levyllä biisien välillä on siis tapahtunut huomattavasti enemmän rukkailua kuin yleensä. Tavallinen filosofiamme on ollut saman soundin pitäminen levyn alusta loppuun. Nyt rukkasimme soundeja niin, että jokaisella biisillä on sille sopiva äänimaailma.
Soundien kanssa leikkiminen oli idea, joka juolahti bändin mieleen vasta studion seinien sisällä.
– Jos tiukoista deadlineista pitää sanoa jotain hyvää, niin tässä on yksi juttu. Kun menee studioon kolmeksi viikoksi ja musanörtteilee siellä täysillä keskenään, sitä tulee koetettua juttuja, joita ei ollut alun perin lainkaan tarkoitus. Useimmiten niistä syntyy jotain siistiä.
Hallitun kaaoksen metodi
Meshuggah on haastavaa musiikkia.
Vaikka olen rakastanut bändiä lähes koko aikuisikäni, kuuntelen sen musiikkia harvoin. Meshuggah ei ole musiikkia työnteon, aamu-uutisten kahlaamisen tai kaverikahvittelun taustalle. Sitä täytyy kuunnella. Siis oikeasti keskittyä siihen, mitä ääniaalloilla tapahtuu.
Rytmillisesti helpoimmissakin osuuksissa jokainen elementti muuttuu ja kehittyy ajan mittaan satunnaisten variaatioiden vanavedessä niin, että samaa riffiä ei voi nyökytellä samalla lailla kahta tahtia. Ja jos puhutaan tahdeista, bändi ei tunnu koskaan kuulleenkaan 4/4-tahtilajista. Monimutkaisempia sellaisia taas soi päällekkäin yleensä ainakin kaksi tai kolme erilaista.
Melodian maailmasta bändi on sanoutunut täysin irti. Ainakin, jos ajatellaan perinteistä musiikkiteoriaa. Jos bändi käyttää tiettyä harmonista elementtiä, se on takuulla riitasointu. Ja mitä ilkeämpi ja monimutkaisempi, sen parempi. Puolet harmonisesta maailmasta sijaitsee sävelasteikossa niin matalalla, että nykyajan halvoilla kajareilla ei niitä edes kuule.
Kielisoitinten soundi saavutetaan kasikielisillä, epätavallisiin vireisiin säädetyillä kitaroilla ja särötetyillä bassoilla, joiden modifikaatioita bändin jäsenet esittelevät innolla kaiken maailman muusikkosivustoilla ja videoilla.
Eikä tarvitse olla laiska tai yksinkertainen pitääkseen koko hommaa erikoisuudentavoitteluna. Bändi näyttää tekevän kaiken vaikeimman kautta.
Meshuggahin taika ei kuitenkaan ole asioiden monimutkaistamisessa. Se on siinä, että materiaalin voima iskee kaikista solmuista ja silmukoistaan huolimatta täysillä päin naamaa. Musiikin ytimen vaistoaa, vaikka punaisen langan esiin kaivaminen tietoisesti yrittämällä tuntuukin usein ylivoimaiselta.
Mahdotonta se ei ole. Meshuggahin kaaos on hallittua. Ilkeät harmoniset ratkaisut, jotka tapahtuvat joskus niin matalalla, ettei kaltaiseni kitaranörtteilystä piittaamaton kuulija niitä edes erota, tuovat biiseihin väkevää voimaa ja tunnelmaa.
Epäsymmetriset, päällekkäin kulkevat rytmit eivät ole satunnaisia: valpas ja asiansa osaava kuulija pystyy laskemaan, että Meshuggahin biisit jakautuvat aina lopulta neljällä. Kunhan rytmikierrot ovat kulkeneet tarpeeksi monta tahtia, ne kohtaavat.
Tämä metodi löysi täydellisen muotonsa ensimmäistä kertaa bändin toisella kokopitkällä Destroy Erase Improve. Vuonna 1995 ilmestynyt nykyajan klassikko oli tavaraa, jollaista metallimaailma ei ollut kuullut koskaan ennen. On vaikea edes yrittää arvuutella, mistä moinen avaruusolio putkahti maailmaan. Kysyn silti Mårtenilta, mitä hän uskoo tapahtuneen.
– Luulen, että se oli pitkälti onnea. Jos oikeasti mietin asiaa, niin mehän olimme vain Metallican ja Anthraxin ja vastaavan hevin parissa varttunut jätkäporukka. Contradictions Collapse -debyytti [1991] suorastaan löyhkää Bay Area thrash metalilta, vaikka siinä olikin jo oma vino kulmansa.
– Minä liityin bändiin vasta sen jälkeen. Samoihin aikoihin löysimme soundimielessä tietyn jutun, kun aloimme leikkiä basson säröillä. En säveltänyt silloin kovinkaan paljon, mutta uuden ihmisen ilmaantuminen kuvioihin vaikuttaa aina bändin dynamiikkaan. Riippumatta siitä, tekeekö se ihminen aktiivisesti jotain vai ei.
– Sanoisin, että ensimmäisellä kokopitkällä Meshuggah etsi omaa juttuaan. Aloimme tajuta, että kaikki vanhat ideamme olivat lähinnä kopioita jutuista, joita kuunnellen olimme varttuneet. None-ep oli sitten se silta. Sen kohdalla tajusimme kompastuneemme johonkin, jota pystyimme kehittämään ja viemään jännittäviin suuntiin. Tämä uusi juttu tuntui meistä otolliselta ja luonnolliselta alustalta vaikka mille.
– Destroy Erase Improve oli siis tulosta jostain, joka oli muhinut mukana jo muutaman vuoden, mutta joka lopulta, aika yhtäkkiä, puhkesi kukkaan. Kaikki vain loksahti yhteen samanaikaisesti. Me vain satuimme säveltämään tukun biisejä, jotka tuntuivat – ensimmäistä kertaa – ikiomiltamme. Niissä oli jotain, joka oli pelkästään meidän.
Mårten pysähtyy taas varmistamaan, että olen mukana ajatuksenjuoksussa. Ja jatkaa.
– En usko, että tajusimme sen olevan erityisen hyvä soundi tai mitään. Meistä vain tuntui, että olimme löytäneet jotain, jonka kanssa kukaan muu ei ollut vielä leikkinyt. Se oli meidän lelumme, vain meidän! Ja se tuntui hyvältä.
Musiikillista anarkiaa
Nuorten thrashjätkien keksintö tuntuu sitäkin ihmeellisemmältä, kun tietää koko silloisen bändin olleen itseoppineita muusikoita. Suurin osa porukasta on sitä edelleen. Ainoa bändin jäsen, joka osaa lukea nuotteja, on klassisesti koulutettu jazzbasisti Dick Lövgren. Mies liittyi bändiin vasta kymmenen vuotta Destroy Erase Improven jälkeen.
Tyyppien kiemuraista ulosantia selittää osaltaan luontainen viehtymys omaperäiseen musiikkiin.
– Jo silloin alkuvuosina, kun olimme aika tyypillisiä nuoria hevareita, kuuntelin kaikennäköistä tavaraa. Me kaikki olemme kuunnelleet kaikkea genrestä riippumatta: elektronista musaa, hip hopia, klassista, fuusiota, jazzia, kaikkea, peruspopista lähtien.
– Paria harvaa poikkeusta lukuun ottamatta millä tahansa genrellä on jotain hienoa annettavaa. Aina löytyy joku bändi tai artisti, jolla on ainutlaatuinen tyyli tai ilmaisu tai lähestymistapa siihen, mitä se tekee. Ja se on luovuuden ydin, ainakin meidän mielestämme.
– Vaikka ilmaisukanavamme on metalli ja juuremme ovat Bay Area thrashissä, suuri osa innoittajistamme tulee jostain ihan muualta. Joskus ihan muualta kuin musiikista. Joskus inspis tulee elokuvista tai kirjoista tai muusta vastaavasta.
– Jos minun täytyisi valita kaksi erikoista innoittajaa genrestä riippumatta, sanoisin ainakin, että kuuntelin lapsena paljon Stravinskya. Kevätuhria ja niin poispäin. Kuuntelin myös paljon Bartókia. Ja jonkin verran sellomusiikkia. Sitä tosin vähän harvemmin, mutta tykkäsin siitä tosi paljon.
Igor Stravinsky ja Béla Bartók ovat kumpikin 1900-luvun alun klassisia säveltäjiä, jotka muuttivat konservatiivisen ”genrensä” maisemaa dramaattisesti. Kumpikin tunnetaan erikoisista harmonisista ratkaisuista ja epätavallisten musiikkisuuntien tuomisesta ulosantiinsa.
Stravinskyn Kevätuhrin ensiesitys vuonna 1913 aiheutti ”rumuutensa” ja anarkistisen lähestymistapansa takia mellakan Pariisin kaduilla. Ei ehkä ihme, että Meshuggahin biisintekijä ammentaa innoitusta tältä suunnalta.
– Toinen minulle henkilökohtaisesti iso juttu on ollut elokuvamusiikki. Esimerkiksi Jaakobin painajainen on yksi kaikkien aikojen lempielokuvistani. Se on inspiroinut vahvasti sekä minua että Tomasia – ihan jo yleisen tunnelmansa puolesta. Sitä fiilistä olemme aina halunneet tavoitella ja luoda, kun teemme musiikkia.
– Jazzin puolelta en osaa nyt yhtäkkiä keksiä vaikuttajaa. Muun bändin puolesta on tietty ilmiselvää, että Fredrik [Thordendal, soolokitaristi] on imenyt hemmetisti vaikutteita Allan Holdsworthiltä.
– Mikä tahansa, joka kaappaa huomioni ja mielikuvitukseni, kun kuulen sen. Se inspaa.
Meshuggah-soundi vs. Meshuggah
Meshuggah oli löytänyt 1990-luvun puoliväliin mennessä, kuten Mårten sanoo, jotain ikiomaa. Jotain ainutlaatuista.
Vuonna 2016 kaikki tietävät, miltä Meshuggah-soundi kuulostaa. Miltä sen ”pitää” kuulostaa. Teknisempi metalliskene on pullollaan seuraavan ja sitä seuraavan sukupolven bändejä, jotka varastavat häpeilemättä Meshuggah-elementtejä.
On matalalle viritetyt särökitarat ja -bassot. On nykivät riffit ja polyrytmit. On dissonanssit ja soittosuorituksen virtuositeetti, joka on jokaiselta komponentiltaan kuin huolellisesti öljytty kone.
Siltä kuulostaa myös orgaanisen hienostunut Violent Sleep of Reason. Siltä kuulosti keskitempoissa junnaava Koloss vuonna 2012. Siltä kuulosti kliinisen aggressiivinen ObZen vuonna 2008.
Suurisydämisenä faninakin minun on myönnettävä, että olen taistellut bändin ulosannin kanssa käytännössä räjähtävän vihaisen Chaospheren [1998] jälkeen. Tuo levy edustaa itselleni Meshuggahia dynaamisimmillaan. Sen jälkeisten levyjen kohdalla olen joutunut aivan liian usein tietoisesti etsimään sitä hallittua mutta oudon alkuvoimaista kaaosta, johon joskus luonnostani ja vaistomaisesti rakastuin.
En kerro tätä kaikkea Mårtenille. Kysyn kuitenkin mieltäni salaa nakertavan kysymyksen. Kun bändi säveltää nykyään uutta materiaalia, tuntuuko heistä itsestään koskaan siltä, että Meshuggah on jumissa Meshuggah-pastississa? Ahtaassa imitaatiossa omasta itsestään.
– Onneksi, ei.
Ei koskaan?
– Tai… ehkä sittenkin kyllä! Itse asiassa, monella tapaa näin on. Tiedämme, ja olemme aina tienneet, että olemme tietynlaisessa jumissa. Tarkoitan sitä, että kun löysimme Meshuggahin ”soundin”, tai miksi sitä ikinä kutsuukaan, nautimme siitä ja olimme ylpeitä siitä. Meistä tuntui, että oli loppumaton määrä suuntia, joihin sen voisi viedä.
– Meillä ei ole mitään paineita tai tarvetta keksiä joka levyn kohdalla täysin uudestaan kaikkea sitä, mitä musiikkimme on. Ainoa juttu, joka meidän on pakko tehdä, on pitää se kiinnostavana itsellemme.
– Sillä tavalla jokaisella levyllä on sama ydinsoundi, sama Meshuggah-identiteetti. Me vain heijastamme sen jonkin uuden spektrin läpi, tai käytämme vähän uutta näkökulmaa eri levyillä. Rukkaamme sitä juttua joka kerta tarpeeksi, niin, että se tuntuu tuoreelta meille. Niin, ettemme koe pyörittävämme samoja ideoita vuodesta toiseen.
– Yhtä tärkeää on kuitenkin pysyä niiden rajojen sisällä, jotka olemme itse rakentaneet. Pitää se Meshuggahin ”soundi”. Ettemme yhtäkkiä vaihda instrumentteja ukuleleihin ja kazoohun ja niin poispäin.
Mårten naurahtaa anteeksiantavaisesti minulle ja kysymykselleni.
– Se ei oikeasti tunnu meistä yhtään tukalalta. Meistä ei ole yhtään ankeaa, että meiltä halutaan soundimme viitekehykseen sopivaa musiikkia, jonka pitäisi silti olla kiinnostavaa kuulijoille. Se nimenomaan on se haaste. Sen takia tämä musiikillinen matkamme on niin nautinnollinen, ja juuri se on pitänyt mielenkiintomme yllä kaikkien näiden vuosien ajan.
Mårtenin vastaus on hyvä. Auttaako se minua saamaan otteen Violent Sleep of Reasonista monen viikon yrittämisen jälkeen? Ei. Levy miellyttää korvaani huomattavasti enemmän kuin Koloss, jonka kohdalla luovutin jo parin kuuntelukierroksen jälkeen. Tämä tuntuu silti levyltä, jonka lähes kolmekymppinen bändi tekee, kun tietää pitkän kokemuksen pohjalta etukäteen, mitä haluaa tehdä.
Onneksi meitä kuulijoita on moneen junaan. Hovikriitikkoni Heikki Malmberg kuulee levyllä hienovaraisia harmonisia ihmeitä, luovaa ja suorastaan leikkisää rumpalointia sekä miellyttävimmän äänimaiseman vuosikymmeneen. Meshuggah ei edelleenkään ole fossiili männävuosilta – se on vain kypsynyt rennompaan, vanhempaan ikään. Jos oikealta ihmiseltä kysytään.
Tämä bändi tai ei mitään
Meshuggah koostuu viidestä jäsenestä, jotka ovat soittaneet yhdessä vuosikymmeniä. Osa heistä on tuntenut toisensa yhtyettä kauemmin – esimerkiksi Mårten ja Tomas ovat olleet kavereita kuusivuotiaista asti.
Tämä tekee bändistä tiiviin yhteisön. Kun Tomas kärsi vuonna 2009 niin pahaksi äityneestä välilevypullistumasta, ettei voinut soittaa, Meshuggah ei hankkinut sijaista. Bändi perui kaikki keikkansa siihen asti, että Tomas kävi leikkauksessa ja ongelmat hoidettiin.
Kun asian ottaa puheeksi Mårtenin kanssa, mies alkaa yllättävän jämäkäksi tähänastisen haastattelun rentoa ja huoletonta tunnelmaa ajatellen. Mitä jos jotain vastaavaa tapahtuisi taas? Jos tiedossa olisi rahakas kiertue Jenkeissä, eikö bändi kuitenkin harkitsisi sijaista vaikkapa kitaran varteen?
– Ei.
Ei?
– Ei.
Ikinä?
– No. On tietty helppo ristiä käsivarret ja väittää, teoreettisesti, tässä ja nyt, ettemme koskaan tekisi niin. Mutta fakta on, että peruutamme jatkuvasti keikkoja tällaisten juttujen takia.
– Olemme lähdössä tällä viikolla Etelä-Amerikkaan, mutta äänimiehemme joutuu jäämään kotiin tiettyjen henkilökohtaisten ongelmien takia. Meinasimme peruuttaa koko matkan pelkästään sen takia. Emme lopulta tehneet niin. Yritän tässä kuitenkin sanoa, että olemme erittäin, erittäin…
– Panostamme paljon siihen, että saamme pitää samat ihmiset ympärillämme. Ei vain bändin osalta, vaan kaikkien, jotka kuuluvat tähän juttuun. Me olemme kuin suuri perhe. Olemme olleet mukana kuvioissa ikuisesti, ja joskus tuntuu, että sitäkin kauemmin. Olemme yksi iso perhe ja kasvaneet yhdessä. En tietenkään voi puhua muiden jätkien puolesta, mutta minä en osaa nähdä…
Mårten vaihtaa selitystaktiikkaa.
– Siis, Dickiä pidetään vieläkin bändin mokuna. Hän liittyi bändiin vuonna 2005. Se kertoo jo jotain, vai mitä?
– Ainakaan minulle ei tulisi mieleenkään vaihtaa ketään meistä. Se on joko tämä bändi tai ei mitään. En tietenkään lopettaisi soittamista kokonaan… Mutta Meshuggah?
Tauko.
– Tämä on Meshuggah.
Tauko.
– Ja sen kuuluu olla nämä tyypit.
Haastan Mårtenin kuitenkin valitsemaan itselleen seuraajan Meshuggahissa. Kuka saisi kunnian paikata kitaramestaria itseään, jos mies joutuisi pakkoraossa lopettamaan bändihommat? Ja jos ehdokkaiden kirjo kattaisi koko musiikin historian.
Mårten riemastuu kysymyksestä niin, ettei meinaa saada hetkeen järkevää sanaa suustaan.
– ….IHAN KENET TAHANSA?
Pienen päivittelyn jälkeen päätös on tehty.
– Olisi mahtavaa nähdä, mitä GG Allin olisi tehnyt minun kengissäni. Hahaha! Saisin myös valtavaa nautintoa, jos voisin nähdä mitä tapahtuisi, jos ottaisimme yhden kitaran pois ja paikkaisimme sen Mike Pattonilla.
Mårtenin valinnoille ja innostukselle on tässä kohtaa pakko nauraa.
– Joo, keksisin kyllä vaikka mitä kiinnostavia. Mutta jos on pakko valita, niin nämä kaksi. GG Allin ja Mike Patton! Samaan aikaan! Kaksi yhden hinnalla, Mårten hykertelee autuaana.
Entäpä Tomas? Hänestä on puhuttu haastattelun aikana aika paljon – kenellä legendalla Mårten rumpalinsa paikkaisi? Jos olisi ihan pakko.
– Tiedätkö, tämä on kornia, mutta en kellään. Se olisi vain… Se olisi outoa. Tomas on niin olennainen osa sitä, mikä tekee meistä meidät.
– Soitimme keikan Englannissa joku vuosi sitten. Se oli silloin, kun Tomas kärsi tosi paljon välilevyongelmista. Yhdellä keikalla Tomas pystyi soittamaan melkein kaikki biisit, mutta kaksi tai kolme niistä kävi lopulta ylivoimaisiksi. Otimme silloin lavalle C.B. Murdoc -bändin Callen [Carl-Gustaf Bäckström]. Hän on helvetin loistava rumpali. Yksi parhaista metallirumpaleista, tai ylipäätään rumpaleista, joita tiedämme.
– Mutta ei se ollut sama. Ei mitään väliä sillä, että Calle teki mahtavaa työtä. Se kuulosti helvetin upealta. Mutta se ei ollut Tomas.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 9/2016.