Rajat on tehty ylitettäviksi. Laulaja Johanna Sadonis perusti Luciferin Saksassa vuonna 2014, mutta nyt yhtye on ruotsalainen. Siinä soittaa ruotsalaisia muusikoita, ja Sadonis on itsekin asettunut asumaan länsinaapuriimme.
Bändin kannalta on tietenkin kätevää, että jäsenet asuvat samassa maassa. Sadonis ei kuitenkaan lähtenyt Saksasta pelkästään Luciferin tähden. Hän muutti Ruotsiin nykyisen kumppaninsa, Luciferin uuden voimahahmon Nicke Anderssonin vuoksi. Muusikkopariskunta asuu yhdessä parinkymmenen minuutin ajomatkan päässä Tukholmasta.
– Täällä on mahtavaa, Sadonis iloitsee. – Olen kasvanut suurkaupungissa, ja Berliinissä asuin ihan keskustassa. Ehkä juuri siksi olen kaivannut lähelleni luontoa, ja täällä sitä on. Me asumme lähellä merta. Ruotsissa on kaunista.
Niissä maisemissa masinoidaan Luciferin toista tulemista. Anderssonin studiossa tehty ja hänen kanssaan kirjoitettu uusi albumi Lucifer II paljastaa, että Sadonisin yhtyeen 70-lukulainen tuomiopäivähevi on reipastunut rivakammaksi vintagerockiksi. Tutun synkeä groove on tallella, mutta se ottaa menevämpiä muotoja. Ei ole vaikea arvata, että Entombedin death’n’rollista ja The Hellacoptersin rock’n’rollista vastanneella Anderssonilla on osuutta asiaan.
Mutta miten on mahdollista, että neljä vuotta sitten perustetun bändin nimi voi olla Lucifer? Eikö raskaan rockin loputon pimeyden kanssa flirttailu tosiaankaan ole saanut ketään perustamaan sen nimistä bändiä aiemmin?
– Niin se vain on, uskomatonta kyllä, Johanna Sadonis nauraa. – Tai siis kyllähän jotkut undergroundtyypit ovat kuulemma joskus käyttäneet Lucifer-nimeä, mutta ei kukaan sen tunnetumpi. Joten pakkohan se oli ottaa käyttöön.
– Sitä minäkin ihmettelin. Siis että miksei Lucifereja ole enempää, Nicke Andersson lausahtaa.
Ei rajoituksia
Vaikka Sadonis ei olisi tullut maininneeksi seurustelevansa Anderssonin kanssa, sen olisi kyllä huomannut. Nauravaisesta kaksikosta huokuu rakastuneen parin huoleton elämänriemu. Eivät he toisissaan kiinni roiku, mutta jotenkin heistä huomaa, että kaikki elämässä on taas uutta ja mahdollista.
Musiikissa Andersson ja Sadonis ovat kiinni toisissaan. He ovat kirjoittaneet Lucifer II:n kappaleet yhdessä. Sadonis huokaa, että uuden levyn biiseistä puhuminen on kuin kertoisi kahdeksasta lapsestaan. Luciferin uudet laulut eivät ole mikään pikkujuttu myöskään Anderssonille, joka on aina tehnyt musiikkia yksin.
– En ole ikinä ennen istunut alas tekemään biisejä toisen ihmisen kanssa. Nyt me kuitenkin päätimme tehdä niin. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten lauluja tehdään kahdestaan, mutta se toimi tosi hyvin, Andersson sanoo.
– Nautin uudenlaisesta tavasta tehdä. Minulla ja Johannalla on aika samanlainen näkemys siitä, miltä Luciferin pitäisi kuulostaa. Tuskin maltan odottaa, että pääsemme kirjoittamaan lisää. Ja onhan niitä biisejä jo tehtykin. Seuraavaa levyä varten on olemassa jo viisitoista aihiota.
Sadonisille uusi biisintekopartneri on merkinnyt lisää tilaa laulaa. Hän kirjoitti Luciferin ensimmäisen albumin biisit Acid Reignin ja Cathedralin entisen kitaristin Gaz Jenningsin kanssa ja koki jäävänsä jalkoihin.
– Gaz ei ole laulaja vaan kitaristi, joka säveltää hirviömäisen isoja riffejä. Välillä oli aika haastavaa löytää oma paikkansa niiden keskeltä. Eli Luciferin ensimmäisellä albumilla äänelleni ei jäänyt kovin paljon tilaa.
Andersson kertoo aloittavansa biisien teon aina laulumelodiasta mutta jarrutelleensa sitä puolta itsessään kuullakseen, mitä siitä seuraa.
– Halusin tietää, millaisia lauluosuuksia Johanna tekee. Sillä tavalla syntyi biisejä, jollaisia en olisi kirjoittanut ikinä itsekseni. Johannalla on hyvä melodiakorva. Hän myös fraseeraa hienosti.
Olen aina pitänyt sitä tärkeänä. Jopa silloin, kun tein death metalia.
Kuten ei muissakaan projekteissaan, Andersson ei jättäytynyt Luciferissa sivurooliin. Hänen ansiostaan uusi materiaali on vanhaa monipuolisempaa.
– Rajoituksia on vähemmän kuin ennen, Sadonis myöntää. – Esimerkiksi California Son on menevä räimebiisi, mutta toisaalta levyllä on Dreamer, joka on melkeinpä balladi.
– Ei se mikään balladi ole, Andersson väittää.
Ehkä ei, mutta siitä kaikki alkoi. Dreamer on ensimmäinen biisi, jonka Andersson ja Sadonis tekivät yhdessä.
– Asuin silloin vielä Berliinissä. Puhuimme siihen aikaan tuntitolkulla puhelimessa. Lähettelimme toisillemme myös demoja ja biisi-ideoita, ja minä yritin tehdä kaikkeni, että kappaleeni tekisivät Nickeen vaikutuksen. Olin tosi hermostunut, kun lähetin Dreamerin hänelle. Mietin, että mitähän hän siitä ajattelee. Sitten hän soitti ja sanoi, että se on tosi hyvä!
– Kun Johanna lähetti minulle sen säkeistön, luulin, että siitä tulisi biisin intro, Andersson jatkaa. – Minulla ei olisi tullut mieleenkään käyttää sellaista osaa säkeistönä! Se oli tosi hienoa, koska kun kirjoitan yksin, kaikki on tavallaan valmiiksi säädettyä. Tällainen työskentely on tosi mielenkiintoista.
Sadonis naurahtaa, että vastaavia ihmetyksen hetkiä koettiin silloinkin, kun hän esitteli sävellyksiään Jenningsille.
– En ole biisintekijänä mikään matemaatikko vaan menen tunne edellä. Sillä tavalla saattaa syntyä aika epätavallisia ideoita.
Bändi kuvien takana
Lucifer II tehtiin kesällä 2017 Anderssonin Honk Palace -studiossa, joka sijaitsi hänen entisessä kodissaan. Äänityksiin osallistui Sadonisin ja Anderssonin lisäksi vain soolokitaristi Robin Tidebrink.
Sessioiden aikana vielä Berliinissä asunut Sadonis kertoo ratkaisun syntyneen siitä, että polte päästä studioon oli niin kova.
– Aina, kun tulin käymään Tukholmassa, menimme suoraan Nicken kellariin äänittämään levyä eteenpäin. Bändiä ei vielä ollut, mutta onneksi Nicke on taitava multi-instrumentalisti…
– Olen taitava fuskaamaan.
– Ei pidä paikkaansa. Sinulla on soittohomma hanskassa. Joka tapauksessa me halusimme elää hetkessä ja tehdä levyn. Päätimme koota bändin vasta sitten, kun tulee aika lähteä keikoille.
Näyttää edelleen siltä, ettei varsinaista bändiä ole. Luciferissa soittavat nyt myös kitaristi Martin Nordin ja basisti Alexander Mayr, mutta valokuvissa poseeraa yhä vain levyllä esiintyvä kolmikko.
– No, kun ei meillä ole muita kuvia, Andersson huokaa. – Otimme ne jo vuosi sitten ja jouduimme käyttämään niitä vielä.
– Eivät Martin ja Alex silti ole pelkkiä keikkamuusikkoja, Sadonis sanoo. – Tämä on ihan oikea bändi, joka tulee soittamaan Luciferin seuraavalla levyllä.
Luciferin keikoilla Nicke Andersson on rumpali. Se rooli hänellä on ollut muissakin raskaimman laidan bändeissään eli Entombedissa ja Death Breathissä.
– Halusin soittaa tässä rumpuja, koska en ole juuri päässyt soittamaan niitä viime aikoina, Andersson selittää. – Toinen vaihtoehto olisi ollut alkaa basistiksi. Basso on rockmusiikin aliarvostetuin soitin. Kun on hyvä basisti ja bassokuvio, syntyy meininkiä.
– Meillä on ollut muutama keikka, ja encoressa olemme vähän vaihdelleet soittimia, Sadonis jatkaa. – Vedimme ZZ Topin Beer Drinkers and Hell Raisersin siten, että Nicke soitti bassoa ja Alex rumpuja.
Keikoilla kuullaan kappaleita bändin molemmilta levyiltä. Millainen Lucifer II on Lucifer I:iin verrattuna?
– Minusta se kuulostaa jopa enemmän Johannan aiemmalta bändiltä The Oathilta kuin Luciferin ensimmäiseltä levyltä, vaikka sellainen ei missään nimessä ollut tarkoitus, Andersson miettii. – Yksi toimittaja sanoi meille, että uusi levymme on ”vähemmän hokkuspokkus ja enemmän rock”. Se taitaa olla totta.
Sadonis lisää, että Lucifer II:n kaltainen rocklevy sulkee Luciferin ympyrän.
– Kun Oath hajosi ja aloin suunnitella Luciferia, tarkoitukseni oli tehdä juuri tällaista musaa. Mutta kun Gaz saapui kuvioihin persoonallisen kitaransoittotyylinsä kanssa, bändistä tuli paljon doomimpi ja cathedralmaisempi kuin olin ajatellut. Se oli omalla laillaan hienoa, mutta nyt Lucifer menee siihen suuntaan kuin alun perin halusin. Olen ensimmäisestä levystä ylpeä, mutta sen jälkeen on tapahtunut tietynlaista kehitystä.
Yhteiset juuret
Nicke Andersson kirjoitti nimensä metallin historiaan perustamalla skandinaavisen death metalin pioneeribändin Entombedin. Soitettuaan siinä rumpuja noin kymmenen vuotta hän lunasti rock’n’roll-taivaspaikkansa The Hellacoptersin ja sitten Imperial State Electricin laulaja-kitaristina ja biisintekijänä.
Siinä sivussa hän on soittanut paljon muutakin muun muassa Sonic’s Rendezvous Bandin Scott Morganin ja MC5-ledenda Wayne Kramerin kanssa. Multi-instrumentalisti ja biisintekijä on luonut vaikuttavan uran tuotteliaisuudella, tyylitajulla ja laaja-alaisella musikaalisuudella.
Johanna Sadonis alkoi laulaa bändeissä 1990-luvun puolivälissä. Hänen ääntään on kuultu The Oathin lisäksi sellaisten berliiniläisten metalliyhtyeiden kuin Cryogenic, Dies Ater ja Ferox kappaleissa.
– Olin vielä teini, kun aloin laulaa death- ja bläkkisbändeissä, Sadonis kertoo. – Niissä oli aina myös mieslaulaja, joka veti örinät ja rääkymiset. Minä lauloin puhtaasti. Olin siis vähän kuin lisuke, guacamole burriton vieressä. Ferax soitti barbaarihenkistä death metalia, ja…
– Milloin sinä oikein soitat minulle niitä nauhoituksia? Andersson innostuu.
– Heti kun hankit kasettinauhurin. Mutta minulla ja Nickellä on siis aika samankaltaiset musiikilliset juuret…
– No, minäpä hankin kasettinauhurin, Andersson ilmoittaa. – Eikös sinulla muuten ollut action rock -bändikin joskus?
– Oli, 2000-luvun alkupuolella. Olen lauleskellut kaikenlaista muutakin, mutta sydämessäni olen rokkari. Kasvoin hevimetallia kuunnellen. Nuori haluaa kapinoida, ja koska vanhempani kuuntelivat 1970-luvun rockia, sellainen musiikki ei ollut mielestäni kovin coolia. Hevimetalli ja äärimetalli olivat minun kapinani ääni. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä syvemmälle haluan mennä musiikin historiaan.
Siksi Lucifer II -albumilla on mukana helmi historiasta, versio The Rolling Stonesin Dancing with Mr. D:stä. Se on alun perin Goats Head Soup -klassikkoalbumin (1973) avausbiisi.
– Johanna heitti vitsinä, että soitetaan sitä, ja vastasin, että mikä ettei, Andersson sanoo. – Versiosta tuli niin hyvä, että päätimme laittaa sen albumille, vaikka se ei alun perin ollutkaan tarkoitus.
– Olemme kumpikin niin kovia Stones-faneja, että oli vain ajan kysymys, milloin soitamme jonkin bändin biisin, Sadonis jatkaa. – Minulle se musiikki on tullut melkein oikeasti äidinmaidossa, eli äitini oli suuri Rolling Stonesin ihailija. Dancing with Mr. D sopii Luciferille, koska D viittaa deviliin, eli paholaiseen, ja biisin avausriffi voisi hyvin olla jostain Black Sabbathin biisistä.
Lucifer on lainannut myös Scorpionsin Evening Wind -biisin, joka on peräisin vuoden 1975 In Tranceltä. Versiota ei kuitenkaan löydä albumilta vaan California Son -singlen b-puolelta.
– Scorpions on sydäntäni lähellä, koska olen saksalainen. Se on suosikkini sikäläisistä bändeistä. Oli jopa vaikea päättää, mistä biisistä tekisimme version. Nicke taas ei ole ihan maailman suurin Scorpions-diggari, Sadonis nauraa.
– Niin no, minusta paras saksalainen bändi on Sodom, Andersson sanoo. – Vakavasti puhuen monet kaverini ovat sanoneet, että minun kannattaisi kuunnella varhaista Scorpionsia. Useimmat tietävät Still Loving Youn ja sen viheltelybiisin, ja siinä ei ilmeisesti ole kaikki.
– Totta, Scorpionsin alkuaikoja ei tunneta yhtä hyvin kuin myöhempää uraa, Sadonis sanoo. – Minun lempilevyni bändi teki 1970-luvulla.
Verta ja kultaa
Luciferin kyyhkyläisillä ei ole vapaa-ajanvietto-ongelmia. Sadonis ja Andersson asuvat omakotitalossa, jota täytyy remontoida. He aikovat myös rakentaa sinne studion.
– Ajattelimme maalata talon mustaksi, koska Johannalla on black metal -menneisyys, Andersson vitsailee.
Se on hyvä idea. Kuulin joskus, että King Diamond asuisi mustassa talossa Teksasissa. En tiedä, onko se totta.
– Suuttuisin pahasti, jos ei olisi!
– Jos King Diamondin talo olisi pinkki, eihän se toimisi, Sadonis huomauttaa. – Mutta ei kai tätä sentään mustaksi maalata?
Kun Sadonis ja Andersson eivät kuuntele musiikkia tai kunnosta kotiaan, he istuvat tietokoneen ääressä hoitamassa Luciferin asioita. Albumin ilmestyessä bändi teettää paljon töitä.
– On lähetettävä kauheasti meilejä ja järjesteltävä kaikenlaista logistiikkaa, Sadonis sanoo. – Meillä ei ole manageria eikä graafikkoa, vaan teemme nekin duunit itse.
Miksi haluatte hoitaa asiat noin? Kun kummallakin on takanaan vuosia musiikissa, kaikenlaisia kontakteja luulisi kertyneen.
– Meissä taitaa olla kontrollifriikin vikaa, Sadonis pohtii. – Minä kävin jopa puolen vuoden Photoshop-kurssin sen vuoksi, etten enää joutuisi kinastelemaan kenenkään kanssa siitä, millainen taustaväri tai fontti otetaan käyttöön levynkannessa tai keikkajulisteessa.
– On kivaa pysyä kärryillä siitä, missä mennään, vaikka se teettääkin paljon työtä. Nyt ei tarvitse selittää mitään kenellekään eikä juosta eri ihmisten luona, joita vain ärsyttää se, että minä haluan seurata, mitä he Luciferille tekevät.
– Aivan, Andersson komppaa. – Samasta syystä minä hankin aikoinaan oman studion. Yksityiskohdat ovat meille molemmille tärkeitä. Sitä paitsi näin säästää aikaa.
Johtuuko ratkaisu myös siitä, millainen musiikkialan sanotaan olevan? Sehän on kuulemma julma ja pinnallinen rahasta rakennettu juoksuhauta, pitkä muovinen käytävä, jossa varkaat ja sutenöörit juoksevat vapaina ja hyvät miehet kuolevat kuin koirat.
– Tuo on mutkien oikomista, Andersson sanoo. – Eivät alan ihmiset yleensä ole mitään huijareita. Parempi olisi sanoa, että ihmisillä on eri intressejä, jotka eivät mene aina yksiin. Eli jos joku tulisi nyt sanomaan minulle, että ”jos allekirjoitat tämän paperin verelläsi, lupaan sinulle kultaa”, voisin harkita sitä…
Nicke Andersson, oletko valmis tanssimaan ison D:n kanssa – enkä nyt puhu Dannystä vaan Devilistä, paholaisesta? Oletko valmis kävelemään neljän tien risteykseen Robert Johnsonin jalanjäljissä ja todella kohtaamaan itsensä Luciferin?
– Joo, miksei. Ei minulla ole mitään risteyksiä vastaan. Mutta sen diilin pitää sitten olla hyvä!
Julkaistu Infernossa 6/2018.