Hevimusiikin tutkimisesta on tullut osa valtavirtaa niin Suomessa kuin muissa Pohjoismaissa. Tästä voidaan kiittää sitä, että hevimusiikki ja -kulttuuri ovat meillä nykyään sosiaalisesti täysin hyväksyttyjä – toisin kuin monissa muissa maissa. Suomessa akateemisen hevitutkimuksen pioneeri on Esa Lilja, joka yhdisti kiinnostuksen kohteensa – musiikin teorian ja hevin – seminaarityössään 90-luvun lopussa.
”Yllätyksekseni huomasin, että juuri mitään akateemista lähdekirjallisuutta aiheesta ei ollut. Koska asia tuntui aina jäävän kesken, tein samasta aiheesta pro graduni 2002, lisensiaatintyön 2004 ja lopulta väitöskirjan 2009”, Helsingin yliopiston hevitohtori Lilja kertoo.
Tohtorin mukaan suomalaisyhtyeiden soundista tekee omaperäisen innovatiivinen kyky yhdistellä eri vaikutteita ja tyylilajeja. Suomalaiset synkät tarinat ja melankolia iskevät yleisöön, ja samoja stereotypioita toistetaan usein. Esimerkiksi akatemiatutkija Toni-Matti Karjalainen on tutkinut suomalaiseen heviin liittyviä mielikuvia tarkemmin.
Maailmalla menestyneet yhtyeet nähdään usein Suomen kulttuurilähettiläinä maailmalla ja niiden koetaan heijastavan suomalaista kulttuuri-identiteettiä. Liljan mukaan bändit ovat tästä huolimatta osa kansainvälistä skeneä ja kansalliset piirteet liittyvät ennemminkin ulkomusiikillisiin piirteisiin, kuten esimerkiksi Amorphisin sanoitusten Kalevala-viittaukset. Ja vaikka hevi ja sen yleisö on kansainvälistä, Liljan mielestä mitään yhtenäistä heviarvomaailmaa ei ole.
”Varsinkin me keski-ikäiset hevistit olemme yhtä eklektinen joukko kuin keski-ikäiset yleensä”, 45-vuotias Lilja sanoo ja keksii hetken miettimisen jälkeen yhden yhdistävän tekijän.
”Ehkä se on mieltymys säröisiin kitarasoundeihin ja tietynlaiseen paatoksellisuuteen. Joku tosin saattaa olla tästäkin eri mieltä.”
Soundeihin liittyy myös Liljan tärkein löydös musiikkitieteilijänä, jonka tutkimusalaa ovat soinnut ja melodiat sekä niiden yhdistelytavat eli harmoniat: kitarasärön vuoksi kaikki hevissä käytetyt soinnut sisältävät suuren terssin, joka on länsimaisessa musiikissa pohjana sekä duurin että mollin muodostamiselle.
”Toisin sanoen kaikki soinnut ovat akustisessa mielessä duurisointuja, ja soittaja ei pysty itse vaikuttamaan tähän”, Lilja sanoo.
Hauska tästä huomiosta tekee se, miten duuri mielletään ”iloiseksi” ja ”kirkkaaksi” ja molli taas ”surulliseksi” ja ”tummaksi”. Samat yksinkertaistavat määritelmät ovat pesiytyneet myös hevimuusikon ajatusmaailmaan.
”On huvittavaa ajatella, että vaikka ihminen haluaisi tehdä kuinka synkeää metallia tahansa, hän käyttää kuitenkin väistämättä duurisointuja.”
Lue lisää akateemisesta hevitutkimuksesta Helsingin yliopiston sivuilta.