Wallachia on aika tuntematon nimi suomalaisille. Kuinka kuvailisit uutta Monumental Heresy -albumia lukijoillemme?
– Se on paljolti jatkoa edeltävälle Shunyalle [2012], mutta nyt mukana on oikeat orkestraatiot ja melankolisempi yleisilme. Samalla se on sekä raaempi että eeppisempi ja huokuu keskiaikaista ilmapiiriä vanhempien levyjemme malliin, laulaja-kielisoittaja Lars Stavdal määrittelee.
– Musiikilliset juuremme ovat 90-luvun puolivälin eeppisessä black metalissa, ja mielestäni albumi edustaa tuon aikakauden fiilistä todella hyvin.
Uusimmallanne on paljon musiikillisia viitteitä edesmenneen Windirin suuntaan. Näetkö levyn jonkinlaisena tribuuttina bändille?
– Levy on omistettu Valfarin [Windirin vuonna 2004 kuollut nokkamies Terje Bakken] muistolle ja siltä löytyy ehdottomasti Windir-vaikutteita. Valfar oli ystäväni niistä ajoista lähtien, kun rupesimme treidailemaan musiikkia kaseteilla. Hän piti Wallachiasta ja oli loistava, rehellinen ja omistautunut muusikko ja ihminen. Hänen majesteettinen musiikkinsa aiheuttaa yhä kylmiä väreitä, ja Windirin albumit tulevat säilymään ajattomina mestariteoksina.
On sanottu, että Monumental Heresy on ”henkilökohtainen vapautuminen teokratian ja uskonnollisten dogmien kuristuksesta”. Kuinka uskonnot vaikuttavat tämän päivän Norjassa?
– Kappaleeni tarkastelevat uskontoja globaalista näkökulmasta ja sisältävät viitteitä modernista maailmanmenosta. Mukana on myös omia kokemuksiani uskonnollisista ihmisistä ja yhteisöistä, joita olen kohdannut elämäni aikana.
– Norja on ottanut askeleen positiivisempaan ja liberaalimpaan suuntaan. Minusta tuntuu, että meillä oli paljon tiukemmat uskonnolliset säännöt silloin kun olin lapsi ja nuori. Kiitos internetin, maailma on muuttunut pienemmäksi, joten meillä on mahdollisuus katsoa palloamme täysin erilaisin silmin ja ajatella itse. Kristinusko on ollut monopoli, ja se on haihtumassa hiljalleen pois. Joskus tulevaisuudessa kristinusko, juutalaisuus ja islam ovat vain tomuisia mytologioita siinä missä niitä edeltäneetkin uskonnot.
Nimi Wallachia (suom. Valakia) on aika erikoinen valinta norjalaiselle bändille. Kuinka se sopii yhteen musiikkisi kanssa?
– Kun perustin Wallachian vuonna 1992, olin koukussa kaikkeen vampyyritouhuun. Samana vuonna Francis Ford Coppola julkaisi Bram Stokerin Dracula -elokuvansa, joka on minusta aivan mahtava – kiitos Gary Oldmanin roolisuorituksen. Vampyyrimyyttien sekoittaminen Vlad Seivästäjän [tunnetaan myös nimellä Valakian seivästäjä] tarinaan tuntui kiehtovalta konseptilta sekä myyttisessä että historiallisessa mielessä. Wallachia keräsi inspiraatiota molemmilta puolilta ja sekoitti sitä omaan musiikkiinsa. Siitä se nimi lopulta tuli.
– Viimeisten neljän vuoden aikana olen käynyt kahdesti Valakiassa ja Transilvaniassa, mikä on ollut mahtava kokemus. Biiseillämme on henkilökohtainen merkitys ja pysyttelemme uudella levyllä samoissa aihepiireissä kuin aikoinaan ensimmäisillä julkaisuillamme.
Musiikkisi luokitellaan usein pakanalliseksi black metaliksi. Mitä pakanismi merkitsee sinulle?
– Esikristillisten aikojen filosofiaa ja hengellisyyttä. Juureni ovat pohjoisessa, ja esi-isäni elivät lähellä luontoa elinympäristöään kunnioittaen, kun taas tämän päivän monoteistiset uskonnot keskittyvät kuolemanjälkeiseen elämään ja ”taivaalliseen valtakuntaan”. Pakanismin ytimessä on ota ja anna -suhde Äiti maan kanssa. Samastun näihin uskomuksiin kuvainnollisessa mielessä, koska se on paljon ymmärrettävämpää kuin Raamatun, Tooran tai Koraanin sadut.
– Kun kävelen kotikaupungissani ja näen pronssiaikaiset hautakummut, ne hehkuvat ajatonta pakanallisuutta, jonka kristinusko yritti tuhota, mutta ei onnistunut. Totuus on ikuinen, uskonto ei.
Julkaistu Infernossa 4/2018.