Kun Coronerissa alusta alkaen vaikuttanut Tommy Vetterli soittaa Zürichin Pfäffikonista, hän pahoittelee alkuun aikataulujen venymistä mutta ilmoittaa viivästyksen tapahtuneen parhaasta mahdollisesta syystä.
Kitaristi kertoo viettäneensä viimeiset kuukaudet ankarien määräaikojen armoilla vanhojen video- ja äänitallenteiden parissa. Miehen päämääränä on ollut koota kaikkien aikojen kattavin Coroner-kokoelma, mikä on helpommin sanottu kuin tehty.
– Voimme syyttää tästä kaikesta vain itseämme, Tommy huokaa huvittuneesti. – Olisimme voineet tyytyä levy-yhtiön ehdottamaan tuoreen keikkataltioinnin julkaisemiseen, mutta päädyinkin digitalisoimaan 30 vuotta vanhoja videoita ja skannailemaan kuvia yksi kerrallaan, minkä aikana opin vihaamaan naamojamme!
Kyse ei ole ihan mistä tahansa nostalgiapaketista. Autopsyksi nimetty Coronerin välitilinpäätös täydentyy kolmen blu-rayn tai dvd:n lisäksi kokoelmalevyllä ja on sisällöltään vähintään massiivinen.
– Aluksi halusimme vain avata arkistoja hieman ja julkaista vanhoja livetallenteita. Sitten kävi samoin kuin tämän bändin kanssa yleensä. Suunnitelmat kasvoivat. Ja kasvoivat. Ja kasvoivat. Aluksi vaatimattoman oloisesta projektista on kasvanut pyöreitä vuorokausia vaativa, loputon savotta, Tommy naurahtaa.
– Päädyimme tekemään todella kattavan dokumentin. Niin kattavan, ettei kenellekään jäisi mitään epäselväksi Coronerin suhteen. Jos joku hyppää kelkkaamme vasta tulevan levyn myötä, tämä on täydellinen tapa pohjustaa asiaa. Se on nimensä mukaisesti Coronerin ruumiinavaus!
Oikea paikka, oikea aika
Kokoelman kasaaminen on saanut Tommyn palaamaan Coronerin alkuaikoihin, joita ei ole nykyhetkeen keskittyvänä ihmisenä juurikaan muuten muistellut.
Samalla hän sai huomata, että Coronerin tarinan alku riippuu täysin lähteestä. Pitkin internetiä saa lukea, kuinka bändin perusti Celtic Frostin kiertueporukka rundin aikana. Toisinaan sanotaan, että bändi sai alkunsa samaisen bändin nokkamiehen Tom G. Warriorin toimesta, mikä ei ole Tommyn mukaan asian todellinen laita.
– Sveitsi on kooltaan, asukasmäärältään ja varsinkin metalliväeltään sen verran pieni maa, että kaikki raskaaseen musiikkiin viehtyneet löysivät toisensa 80-luvun alussa hyvin nopeasti. Ei siihen tarvittu sitä, että Celtic Frostin kaverien olisi tarvinnut toimia parittajina.
– Olemme tunteneet Ronin [Broder, basso ja laulu] ja Markyn [Edelmann, rummut] kanssa niin kauan kuin jaksan muistaa. Meillä ja muutamilla muilla paikallisilla nuorilla oli kasassa tusinan verran bändejä jo ennen kuin aloimme edes olla iässä, että soittimet pysyivät kunnolla käsissä.
Tommy ei silti vähättele Celtic Frostin merkitystä Coronerin ja ylipäänsä sveitsiläisen metallin synnyssä. 1980-luvun puolivälissä Tommy ja kumppanit saivat elämänsä tilaisuuden laajentaa maailmankuvaansa.
– Tom pyysi meitä mukaan Celtic Frostin kiertueelle Jenkkeihin, ja olihan se aika valtava loikka nuorille tyypeille, joista kukaan ei ollut käynyt Sveitsin ulkopuolella. Se oli lopullinen hyppy tuntemattomaan, sai meidät soittamaan enemmän yhdessä ja hitsasi tämän bändin yksiköksi.
– Tätä nykyä on vaikea muistaa aikoja, jolloin bändin kanssa toimiminen oli kiinni tällaisista jutuista. Levy-yhtiöihin ei saanut yhteyttä, ei voinut myydä itseään ympäri internetin. Pelkästään oikeassa paikassa oikeaan aikaan oleminen saattoi ratkaista kaiken. Tämä Celtic Frost -kiertue oli se oikea paikka ja aika meille.
Metalli villitsi 80-luvun puolivälissä suuria joukkoja Keski-Euroopassa. Jälkikäteen puhutaan kuitenkin vain saksalaisista thrashbändeistä, kuten Kreatorista ja Sodomista, eikä tämä ole Tommyn mukaan ihme.
– Tietenkin Saksa oli isompi maa, siellä oli isommat kuviot ja kiertueiden järjestäminen oli erilaista. Sveitsistä ei tullut tuolloin mitenkään tolkuttomia määriä tosissaan yrittäviä bändejä. Se oli sellaista vaatimatonta pienien piirien täydellisyyteen pyrkivää hommaa, mikä on ehkä osa tätä kulttuuria.
Turpaanvetoa ilman slovareita
Celtic Frost -kiertueen myötä Coronerin ulosanti hioutui lähemmäksi bändin ensilevyjen tiukkaa thrash/speed metalia. Lopulta yhtye päätyi äänittämään ensimmäisen demonsa juuri Tom G. Warriorin kanssa.
– Kokoonpanomme haki tuolloin vielä hieman suuntaansa. Emme tienneet vielä itsekään, mitä olimme tarkalleen ottaen tekemässä. Ulkopuolisin korvin bändistä kuin bändistä on helppo kuvitella, että kaiken takana on ollut jokin suuri suunnitelma, mutta kyllä tuolloin ammuttiin ihan vaiston varassa, Tommy huomauttaa.
– Pidän Death Cult -demoamme tavallaan esiastejuttuna, vaikka se Coronerin nimellä tehtiinkin. Tomin laulutapa oli täysin vertaansa vailla ja soitossammekin vielä mukana enemmän heavyn ja punkin katkuja. Kyllä sieltä silti tunnisti sen Coronerin, joka tuli saamaan muotoa tulevina vuosina.
Tommy korostaa toistuvasti, kuinka Coroner oli aina ennen kaikkea livebändi. Levyt sävellettiin varsinkin alkuaikoina hyvin pitkälti tien päällä.
– Kun äänitimme R.I.P.-debyyttimme Berliinissä keväällä 1987, se oli totta kai ihan uutta ja ihmeellistä, mutta samalla tiesimme täsmälleen, miten vetää biisimme. Päiviä ei ollut käytössä paljon, joten käytännössä menimme studiolle vetämään keikan. Se vain satuttiin äänittämään levylle asti.
– Olen joskus kutsunut tuota levyä eräänlaiseksi Coroner-prototyypiksi. Onhan siellä pari tulevaisuuteen viittaavaa instrumentaalia, mutta noin muuten… Sitä voisi varmaan sanoa tyypilliseksi kasarin thrash metal -levyksi? Suoraviivaista ja tinkimätöntä turpaanvetoa alusta loppuun, ilman muodikkaita slovareita, Tommy naurahtaa.
Kovin pitkään Coroner ei malttanut vetää mutkia suoriksi. Tommy myöntääkin, että kakkosalbumi Punishment for Decadencen (1988) jälkeen vaihtoehtoja oli tasan kaksi: luoda nahka uudelleen tai pistää koko bändi pakettiin.
– Punishment on alkuaikojen Coroner-levyistä ehdottomasti toimivin, ja aika monen mielestä se meidän paras levymme. Ymmärrän sen hehkuttamisen aika hyvin, koska saimme vangittua levylle ajan hengen. Ennen kaikkea sillä tiivistyi lähes kaikki se, mitä Coroner oli tuolloin livenä. Sääli vain, ettei aivan koko energia tallentunut levylle.
– Tuolloin tuntui, että olimme täysin pysäyttämätön ryhmä. Ron löysi äänestään uusia puolia raivosta tinkimättä, minä aloin hallita kitaran paremmin ja Marky tykitti rummuistaan sellaista jälkeä, että saimme itsekin ihmetellä lopputulosta. Se kaikki oli satojen soitettujen keikkojen tulosta.
Ajassa eteen- ja taaksepäin
Seuraavina vuosina Coroner vaikutti olevan täysin liekeissä ja etenevän kuin luotijuna. Kolmoslevy No More Color vei bändiä harppauksittain teknisempään suuntaan.
– Se oli luonnollista jatkumoa aiemmille tekemisillemme, Tommy korostaa. – Tuossa iässä musiikkimaku muuttuu kiivasta tahtia. Itse olin kuunnellut nuorempana hulluna vain metallia, mutta aika pian sitä alkoi tarttua enemmän 70-lukulaiseen progeen, jazziin, fuusioon ja kaikkeen muuhun rajoja rikkovaan musiikkiin.
– En osannut ajatella asiaa tuolloin – enkä itse asiassa edelleenkään – siten, että olisimme ottaneet No More Colorilla tai sen seuraajilla vähän speed metalia ja sotkeneet sekaan vaikka progea tai jazzia. Meille se kaikki oli vain Coroneria, luonnollista yhdistelmää kaikesta, mistä omat mieltymyksemme koostuivat.
Oli muutos tietoinen tai ei, Coroner saavutti tunnetuimman lakipisteensä vuonna 1991, kun jälleen Berliinissä äänitetty Mental Vortex vei bändin soundia äärimmilleen. Tommy hämmentyy itsekin sen tosiseikan edessä, että bändi tuntui pusertavan pitkän kehityskaaren muutamaan vuoteen.
– Coroner eli kymmenen vuoden aikana tavallaan kolmenkymmenen vuoden kaaren, Tommy naurahtaa. – Tahti vain kiihtyi ja kiihtyi aina Mental Vortexiin ja sitä seuranneisiin kiertueisiin asti. Kaikkein parasta noissa ajoissa oli, ettei kukaan tuntunut kyseenalaistavan tekemisiämme. Levy-yhtiökin vain odotti, mitä olemme nyt keksineet.
– Tärkeintä Mental Vortexilla edeltäjäänsä verrattuna oli se, että saimme Tom Morrisin kanssa levylle viimein Coroneriin sopivat soundit. Miksaus latisti vähän vanhempia albumejamme, mutta Mental Vortexilla tämäkin puoli terävöityi sille mallille, että levy on kestänyt tähänkin päivään asti todella hyvin aikaa.
– Viimeistään tämän levyn kohdalla on myös pakko myöntää, että palattuamme lavoille huomasin itsekin äimisteleväni omia kappaleitamme. Divine Step… Son of Lilith… Metamorphosis… Mental Vortexilla on paljon juttuja, joita sai itsekin treenaamalla treenata reunionia varten ja ihmetellä, miten hitossa olemme kirjoittaneet tällaista!
1990-luvun alusta puhuttaessa jaksetaan murehtia grungen nousua ja metallin suosion laskua. Joskus on puhuttu jopa suoranaisesta lamasta. Tommy ei yhdy tällaiseen puheisiin, ainakaan Coronerin puolesta.
– Totta kai noihin aikoihin kuultiin paljon grungea ja kaikenlaista stadionrockia, mutta jos totta puhutaan, mielestäni aika moni bändi alkoi kuulostaa mielenkiintoiselta vasta 90-luvun alussa! Suoraviivaisimmat levyt oli tehty ja bändit etsivät uusia uria, mikä tuotti monessa tapauksessa niitä todella innovatiivisia ja kiinnostavia juttuja.
Mikä ei tappanut, vahvisti
Nostaessani esille Coronerin toistaiseksi viimeisen albumin, vuonna 1993 julkaistun Grinin, Tommy syttyy välittömästi. Grin on ollut äärimmäisyyksiin venyneestä progelle ja jazzille flirttailustaan johtuen se kiistellyin Coroner-albumi. Samalla se on bändin levytyksistä Tommylle mieluisin.
– Ymmärrän hyvin, miksi levy jakaa mielipiteitä. Eihän sillä ole oikeastaan mitään tekemistä sen Coronerin kanssa, joka teki kaksi ensimmäistä levyämme. Tykkään haastaa itseäni musiikilla, olinpa sitten kuuntelija tai tekijä, mutta Grin on nimensä mukaisesti velmu levy, josta kaikki eivät vain voi pitää.
– Halusimme tehdä itsemme näköisen, kursailemattoman ja orgaanisen levyn. Sellaisen, jota voi kuunnella lujalla, ja levy kuulostaa silti todella hyvältä. Ihan kuten 70-luvun levyillä oli tapana. Voisi kai sanoa, että teimme hieman aikaamme edellä vanhalle liitolle kumartavaa nykyaikaista metallia, mistä tuli isompi juttu vasta myöhemmin.
Helpoksi Coroner ei urakkaansa tehnyt. Musiikkimaailmassa vallinnut tilanne kimuranttiin albumiin yhdistettynä johti lopulta siihen, että Coroner kohtasi väliaikaisen loppunsa vuonna 1996.
– Se oli aika erikoista aikaa, mitä ei määritellyt yksi tai kaksi asiaa, Tommy muistelee. – Kun on soittanut nuoresta pojanklopista aikuiseksi mieheksi samassa bändissä, kaikille tulee jossain kohtaa eteen se hetki, että on punnittava menneitä, nykyisiä ja tulevia tekemisiään. Olimme kaikki yhtä mieltä, että nyt on tehtävä jotain muuta.
– Itse olin jossain kohtaa jopa sitä mieltä, etten halua olla vähään aikaan missään tekemisissä metallin kanssa. Päädyin sitten kuitenkin täyttä intoa puhkuen Kreatorin riveihin, eli käänsin takkini kahdesti, Tommy naurahtaa.
– Emme itse asiassa koskaan ajatelleet, että Coroner on välttämättä lopullisesti kuopattu, olimme vain täysin kypsiä siihen henkeen, joka musiikkibisneksessä huokui. Oli hauskaa olla Kreatorissa ”vain kitaristi” ja keskittyä täysillä omiin hommiinsa, kun ei tarvinnut pitää koko rakennelmaa kasassa.
Yhden kiertueen Kreator-komennus venyi lopulta viiteen vuoteen. Tämänkään jälkeen Coroner ei noussut Tommyn mukaan edes puheisiin. Sen sijaan mies päätyi työstämään yhtä jos toistakin projektia täysin erilaisissa kuvioissa.
– Jotenkin Coronerin 14 vuotta kestänyt hiljaiselo vain hujahti ohi kuin hetkessä, Tommy hymähtää. – Keskityin tekemään musiikkia ihan muihin juttuihin, mutta ennen kaikkea löysin itseni paneutumasta yhä enemmän studiotöihin. New Sound Studiosta tuli nopeasti eräänlainen elämäntyöni, vaikka se alkoi pienistä kuvioista.
– Jo Coroner sai minut kiinnostumaan studiotyöstä jatkuvasti enemmän. Viimeinen parikymmentä vuotta on osoittanut, että olipa kyse sitten sveitsiläisistä pikkubändeistä tai vähän isommista projekteista, muusikko voi oppia ymmärtämään myös itseään paremmin tällaisen työn ja erilaisten soittajien kanssa työskentelemisen kautta.
Aina vain aikaansa edellä?
Huhuja Coronerin paluusta liikkui muutamaan otteeseen jo 2000-luvun puolivälissä. Asia kuitenkin konkretisoitui vasta vuonna 2011, kun Tommy huomasi Coronerin kysynnän räjähtäneen.
– Se oli aika hämmentävää, Tommy aloittaa nopeasti. – Olin tottunut ajatukseen, ettei bändi kiinnosta oikeastaan ketään. Se mielikuva 90-luvun puolivälistä jäi, kun metallin suosio oli laskenut ja sai joko kiertää omakustanteisesti tai olla kiertämättä. Se oli realiteetti, jossa elin jonkin aikaa bänditoiminnan suhteen.
– Kaikki kääntyi päälaelleen, kun aloimme saada ensin tarjouksia valtavilta festareilta, sitten yhä useammilta tapahtumilta ja lopulta meille ehdoteltiin kiertueita periaatteella, että kunhan vain suostumme tekemään ne, asiat järjestellään juuri Coronerin haluamalla tavalla. Mikä muuttui 14 vuodessa? En tiedä.
– Sain ylipuhua Markya mukaan vuosikausia, kun minut itseni oli viimein saatu vakuutettua asiasta, Tommy nauraa. – Eli en tainnut olla ainoa, joka ei ihan uskonut siihen, että Coroner vielä kiinnostaa metallikansaa. Kun Marky oli lopulta mukana ja saimme oleellisimman trion matkaan, homma alkoi räjähtää käsiin.
– Kun sitten nousimme muutaman treenikeikan jälkeen Deathfestin, Hellfestin ja Bloodstockin kaltaisten festarien lavoille, emme olleet uskoa silmiämme. Paluukeikoillamme riitti väkeä vaikka kuinka ja yleisö ei ollutkaan mitään nelikymppisiä nostalgikkofaneja, vaan seassa oli todella nuoria junnuja, jotka sekosivat täysin keikkojemme aikana!
Runsas keikkailu johti nopeasti huhuihin täysin uudesta Coroner-albumista, joka näkeekin päivänvalon ensi keväänä. Tunnetuimmalla kokoonpanolla tämä ei tapahdu, sillä rumpali Marky Edelmannin jätti bändin.
– Olin aika varma, että näin tulee tapahtumaan, Tommy myöntää. – Marky lähti mukaan vain ”vanhojen aikojen muistoksi” ja oli alusta alkaen vastahakoinen uuden albumin suhteen. Minut ja Ronin nämä kiertueet taas ovat sytyttäneet ihan uuden Coroner-luovuuden piikkiin, ja musiikkia onkin syntynyt kasoittain.
Tommy ei lähde paljastamaan tulevan levyn luonnetta etukäteen, mutta kehottaa Coronerin faneja odottamaan sitä avoimin mielin. Bändi ei tule lämmittelemään vanhoja aikoja nostalgisoinnin vuoksi.
– Musiikki tulee olemaan luontevaa jatketta Grin-albumille, tässä välissä vain on sattunut jäämään neljä Coroner-albumia julkaisematta. Monet ovat sanoneet musiikkimme olleen jo 90-luvun alussa vuosikymmenen aikaansa edellä, joten ehkä me teemme nyt 2030-luvun metallia vähän etuajassa.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 8/2016.