Keskustelimme rumpali Anders Kobron kanssa edellisen kerran keväällä 2016, kun muutama vuosi aiemmin paluun tehnyt In the Woods… oli julkaissut ensimmäisen albuminsa 17 vuoteen.
Jo tuolloin Andersin äänessä oli tiettyä varautuneisuutta hänen puhuessaan In the Woodsin tulevaisuudesta. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin hän myöntää Pure-albumia seuranneiden aikojen olleen ristiriitaisia.
– Kun järjestelin In the Woodsin paluuta, uskoin että tällä kaikella on tarkoitus. Meillä ei ollut muuta syytä herättää bändiä henkiin kuin halumme jatkaa musiikillista matkaamme, Anders kertoo.
– Pure oli hieno albumi, jonka säveltäminen ja levyttäminen oli juuri sitä, mitä olin kaivannut. Kaikki tuntui olevan ihan kuin ennen. Vasta kiertueilla ymmärsin, ettei näin ollut. Vaikka yritimme olla sama In the Woods… kuin vuosia aiemmin, kulissi mureni aika nopeasti.
Kiertuetta vaivanneet ongelmat kulminoituivat vuoden 2016 lopussa, kun yhtyeen luovimpiin voimiin kuuluneet ja bändissä alusta alkaen soittaneet Botterin kaksoset Christian (kitara) ja Christopher (basso) vetäytyivät bändistä.
Syntyi kaikenlaisia teorioita välirikosta, mutta Anders toppuuttelee väittämiä.
– Kyse ei ollut minkäänlaisista henkilökohtaisista ongelmista. Minä ja kaksoset olemme tunteneet koko ikämme. Kasvoimme yhdessä ja soitimme kimpassa vuosikymmenten ajan. He ovat perhettäni.
– Ennemminkin kyse on mielenterveydellisistä asioista. Maailman ei tarvitse tietää aiheen jokaista yksityiskohtaa, mutta kaksoset ovat monella tapaa liiankin herkkiä taiteilijasieluja. Musiikin tekeminen heidän kanssaan on erittäin palkitsevaa, mutta kiertueilla he olisivat tarvinneet ammatti-ihmisten apua.
Ymmärrettävää skeptisyyttä
Moni yllättyi keväällä 2017, kun In the Woods… palasi lavoille uudistetun kokoonpanon kera. Sitten bändi yllätti studiopäivityksellä. Vaikka yhtye elää tälläkin hetkellä vain yhden alkuperäisjäsenen, haastateltavamme, varassa, lopettaminen ei ollut hänen mukaansa vaihtoehto.
– Kyse ei ollut vain kokoonpano-ongelmista. Meillä oli ongelmia levy-yhtiön, managereiden, kiertueiden ja ihan kaiken kanssa. Periksi antamisen sijaan totesimme jossain kohtaa: ”Vitut siitä!”
– Kaksoset lähtivät, koska musiikkibisnes ei sopinut yhteen luovan puolen kanssa, mutta minä ja James [Fogarty, kitara, laulu ja koskettimet] koimme, ettemme ole rakentaneet kaikkea turhaan. Meillä oli Pure-albumissa lupaava alku ja olimme soittaneet hienoja keikkoja uudella kokoonpanolla. Muistan yhä sen hetken, kun löimme yhtä aikaa nyrkit pöytään ja päätimme, että näytämme koko maailmalle, että voimme vielä nostaa In the Woodsin suorille jaloille.
Ensin kaksikko pestasi mukaan Alex Weisbeekin (basso) ja myöhemmin Bernt Sørensenin (kitara).
– Viime vuosien tärkein kumppanini on ollut James, totta kai. Hän on kuin kolme ihmistä samassa, ehkä jopa neljä, jos tiedät mitä tarkoitan. Hän on mahtava kitaristi, mutta hallitsee myös koskettimet, äänittämisen ja miksaamisen niin hyvin, ettei ole ihme, että hän on ollut aiemmin eräänlainen yhden miehen orkesteri, Anders ylistää.
– Berntin olen tuntenut ainakin 25 vuoden ajan. Hän on soittanut samojen nurkkien bändeissä kuin minäkin. Yhtenä iltana olimme Jamesin kanssa katsomassa hänen keikkaansa, ja muistelimme Berntin kanssa vanhoja aikoja. Hän oli kiinnostunut In the Woodsin tekemisistä, mutten ajatellut asiaa sen pidemmälle.
– Seuraavana päivänä James kysyi, miksemme pyytäisi Berntiä mukaan. Tyrmäsin asian tyyliin ”äh, ei hän ole kiinnostunut”, mutta James soitti hänelle silti. Bernt suostui välittömästi, totta kai.
Anders ei peittele huvittuneisuuttaan kertoessaan, etteivät kaikki ole sulattaneet ”veljeksettömän In the Woodsin” olemassaoloa, oli uusi Cease the Day -albumi heidän mielestään miten hyvä tahansa.
– Ymmärrän kyllä skeptisyyden, olenhan itsekin jättänyt joidenkin bändien levyjä kuuntelematta, kun jokin minusta oleellinen osa bändiä on vaihtanut maisemaa.
– Pisti se silti hieman hymyilyttämään, kun luin vähän aikaa sitten lehdestä levyarvion, jossa Cease the Dayn kerrottiin olevan erinomainen albumi, mutta sille annettiin kolme pistettä viidestä, koska kaksoset eivät ole enää mukana. Onneksi tunnumme saavan tusinan uusia faneja jokaista tällaista äärimielipidettä vastaan.
Se introvertein albumi
Kun Cease the Day soi ensimmäistä kertaa, se ei juuri jätä epäiltävää. Albumi ei ainoastaan kuulosta In the Woodsilta, vaan se on jopa enemmän In the Woodsia kuin mikään bändin nimissä aiemmin julkaistu.
Vaikka jo Heart of the Ages (1995) ja erityisesti Omnio (1997) olivat omalla lo-fi-tavallaan kiehtovia levyjä, Cease the Dayllä kaikki tuntuu olevan ensimmäistä kertaa täysin kohdallaan.
– Jos olen rehellinen, Cease the Day on albumi, jonka halusin Strange in Stereon [1999] olevan, Anders toteaa. – Kaikki levymme ovat kaiverruksia In the Woodsin historiankirjoissa, enkä lähtisi muuttamaan niiltä mitään. Ne ovat kuin oman aikansa päiväkirjoja, heijastuksia meistä niiden aikaan. Cease the Daykin summaa viimeisen kahden ja puolen vuoden tapahtumat omalla tavallaan.
– Ero nykyisen ja menneen välillä on määrätietoisuus ja harmonia. Aiemmin In the Woodsissa oli aina viisi kuusi jäsentä, jotka vetivät musiikkia yhtä moneen suuntaan. Nyt tiivistyimme minun, Jamesin ja Berntin muodostamaksi trioksi, joka vei musiikkia täsmälleen samaan suuntaan.
– Joskus on vain hyvä, että bändin soundi muodostuu monen jäsenen välisestä kompromissista, mutta Cease the Dayn valmistuttua uskon, että kaikki tapahtunut oli vain hyväksi In the Woodsille. Toivon kuulevani kaksosilta uutta musiikkia, koska uskon heidänkin ylittävän itsensä omillaan.
Anders kertoo tienneensä täsmälleen, mihin suuntaan In the Woodsin tulisi viidennellä albumillaan kulkea. Hän kuvailee kokonaisuutta juuria kunnioittavaksi albumiksi, joka ei pelkää kääntää sivua kohti uutta lukua.
– Emme halunneet peitellä mitään. Levyllä voi kuulla yhtä lailla blackmetalliset juuremme kuin 60- ja 70-lukujen valtavan merkityksen. Se on aina ollut osa In the Woodsia, muttei koskaan näin avoimesti, Anders summaa.
– Halusimme tehdä täsmälleen sellaista musiikkia, jollaista haluamme itse kuunnella. Teimme albumia täydellisen introvertilla asenteella. Sävelsimme sen itsellemme, äänitimme ja miksasimme sen kokonaan itse, teimme kansitaiteet itse ja osoitimme itsellemme, että voimme tehdä parasta mahdollista In the Woodsia. Siksi albumilla lyövät kättä täydellisessä harmoniassa Black Sabbath, Rainbow, Pink Floyd, Burzum ja kaikki se tiedostamaton kansanperinne, joka elää sisimmässämme.
Anders löytää vielä yhden selvän eron nykyisen ja menneen In the Woodsin välillä.
– Korviinpistävin juttu on tietenkin naislaulu. Kaksoset tuntuivat haluavan sitä mukaan jopa sellaisiin kappaleisiin, joihin se ei tuonut kummempaa lisäarvoa. Se vei tilaa muutamien kappaleiden sisäiseltä harmonialta, joka perustui johonkin ihan muuhun kuin vierailijoihin.
Melankolista aggressiota
Cease the Daytä voi siis kutsua hyvällä omallatunnolla täysiveriseksi In the Woods… -albumiksi. On jopa niin, että sen maalailemat tunnelmat ottavat bändin aiempaan tuotantoon verrattuna vielä yhden askeleen lähemmäs kuulijaa.
– Jos minun pitäisi kuvailla jollain tavalla Cease the Dayn tunnelmaa, kutsuisin sitä melankoliseksi aggressioksi, Anders toteaa.
– Kun sävelsimme näitä kappaleita, elimme täysin paineettomassa tilassa. Koko albumi on yksi valtava matka, josta voi löytää selkeän tunnelmallisen punaisen langan, jonka ympärillä voi tapahtua ihan mitä tahansa. Onko säveltämämme musiikki doomia? Blackiä? Progea? En oikeastaan tiedä, enkä välitäkään tietää.
– Annoimme musiikin virrata täysin vapaasti. Monet levyn kappaleista lähtivät syntymään niiden ensimmäisistä soinnuista ja päättyivät viimeisiin tahteihin. Ne on sävelletty juuri siinä kaaressa, jota valmiit kappaleet mukailevat, eikä niitä tarvinnut sovitella uudelleen. Siksi olenkin verrannut Cease the Daytä elokuviin. Jos kuuntelee albumilta vain yhden kappaleen, se on sama kuin katsoisi elokuvaa 20 minuuttia sen keskeltä. Tämä on ehdottomasti albumi, kokonaisuus, matka johonkin tuntemattomaan vailla päämäärää. ”Tärkeintä ei ole päämäärä vaan matka”, kuten sanotaan.
Anders tarkentaa, että ajatus kiteytyy selkeimmin Cease the Dayn sanoituksissa, jotka ovat hänen mukaansa sisäänpäin kääntyneempiä kuin aiemmin.
– Pure-albumin tekstit olivat vielä aika kosmisia, kaukaisiin ulottuvuuksiin kurottavia kryptisiä kuvailuja ihmisaistien tavoittamattomissa olevista asioista, mutta Cease the Day on ihan eri maata. Tällä kertaa James on vastuussa sanoituksista, ja ne heijastelevat enemmän hänen elämäänsä, kokemuksiaan, näkemyksiään, pimeyttään ja valoaan. Cease the Day ei ole missään mielessä konseptialbumi, mutta sanoisin sen olevan tunnemaailmaltaan inhimillisintä In the Woodsia tähän asti.
– Sanoitukset ovat aika suoraviivaisia, aivan kuin ne olisivat karanneet vanhasta kosmisuudestamme toiseen äärilaitaan. Esimerkiksi Respect My Solitude -kappale kuvaa sitä, että James haluaa aina tulla jätetyksi täydelliseen rauhaan ennen lavalle nousemista. Toivottavasti en nyt epäromantisoinut liikaa, Anders naurahtaa.
Luovuuden vimma
Koko keskustelun ajan maltillisen toteavaan sävyyn jutelleen Andersin ääneen syttyy palavampaa intoa, kun utelen häneltä, onko In the Woods… syntynyt tuoreen albumin myötä uudelleen siten kuin jo edellislevyn aikoihin odotettiin.
– Kyllä, ehdottomasti, sen voin sanoa, että elämme suuremmassa luovuuden vimmassa kuin koskaan, hän sanoo.
– Halusimme Cease the Dayn olevan eräänlainen julkilausuma koko maailmalle, mutta myös itsellemme. Nyt kun se on tehty, olemme täynnä itseluottamusta, mikä näkyy ihan kaikessa tämän porukan tekemisessä.
– Menemme tammi-helmikuussa studioon, olemme aikeissa äänittää ep:llisen uutta musiikkia. Haluamme taas ylittää itsemme. Valmiiden kappaleiden perusteella tulemme myös tekemään sen. Ne ovat todella, todella upean kuuloisia. Voisimme ihan hyvin äänittää kokonaisen levynkin.
– Tuntuu kuin kaikki olisi alkanut puhtaalta pöydältä ja olisimme vasta matkamme alussa.
Jatkossa In the Woods… aikoo pitää kiinni itsenäisyydestään eikä taipua enää ulkopuolisten tahojen tahtoon.
– Täysi omavaraisuus ei tietenkään ole mahdollista. Emme ole enää kaksikymppisiä nuoria kolleja, jotka kykenisivät pitämään itse huolta keikkojen buukkaamisesta ja kaikesta muusta bändielämän väistämättömyyksistä.
– Haluamme kuitenkin eroon managereista, jotka pistävät rahan inhimillisyyden edelle. Niistä, jotka ottavat kaltaisemme pienen bändin ja yrittävät muuttaa sen rahantekokoneistoksi. Se ei tule onnistumaan, eikä sen kuulukaan onnistua.
– Eroa aiempaan tekee se, että tiedämme nyt mitä haluamme. Emme lähde ajamaan itseämme loppuun soittamalla pistokeikkoja nollatuloksella. Haluamme tarjota kuulijoille enemmän kuin kompromisseja. Emme aio soittaa väkisin pienimpien mahdollisten klubien nurkissa.
– Tämä musiikki ansaitsee tietyn visuaalisen panostuksen ja tietyt puitteet, ja tulemme pitämään huolen siitä, että teemme keikkoja juuri oikeanlaisissa paikoissa, juuri oikeaan aikaan ja juuri oikealla viimeistelyllä.
Julkaistu Infernossa 11/2018.