Suomalaisesta metallimusiikista on löytynyt maailman sivu toinen toistaan kovempia kitaristeja, mutta stereotyyppiseen kitarasankarikategoriaan heistä ei lueta edes kaikkein tunnetuimpia.
Joku saattaisi kuitenkin sijoittaa sinne vaikkapa pirkanmaalaisen Jarno Keskisen, 47, joka tiedetään parhaiten neoklassista ja progressiivista voimametallia tekevän Kenziner-yhtyeen johtajana. Genreuskollisille tuttu on myös miehen toinen bändi, kahden levyn ikäiseksi 2000-luvun alussa jäänyt Virtuocity.
Jarno Keskinen oli viiden vanha löytäessään ensimmäisen instrumenttinsa, rummut. Niiden parista Keskinen sanoo löytäneensä rytmitajunsa, joka on äärimmäisen tärkeä elementti myös kitaransoitossa.
– Olin 11-vuotias, kun sain mun ekan kitaran, semmoisen AC/DC-tyylisen Gibson-kopion. 16-vuotiaana aloin treenata tosissani, viisi–kahdeksan tuntia päivässä. Välillä sain jännetupintulehduksenkin, kun treenaamisesta tuli pakkomielle. Musiikillisesti Iron Maiden, Ritchie Blackmore ja Yngwie [Malmsteen] olivat käänteentekeviä juttuja, Keskinen kertoo.
– En hirveästi ottanut kitaratunteja. Ne meni lähinnä niin, että kun mulle näytettiin joku tapping-juttu, esittelin seuraavalla tunnilla opelle siitä oman versioni. Se itse oivaltaminen ja oman tyylin löytäminen on ollut alusta saakka mun kantava voima. Rupesin käyttämään itämaisia asteikkoja ja muita mystisiä skaaloja, enkä opetellut vaan niitä samoja harmonisia molleja kuin kaikki muutkin.
Heti Jenkkeihin
Keskinen aloitti bänditouhut muiden porukoissa, mutta ei tuntenut niitä alkuunkaan omaksi jutukseen. Palo oman musiikin tekemiseen oli alusta saakka kova.
Nuori kitaristi keskittyi ”oikeiden metallibiisien” tekoon ennemmin kuin instrumentaalimusiikkiin.
– Vuonna 1992 sain eräältä isolta levy-yhtiöltä palautetta, että kiitos, mutta näinkään hyvä kitaravetoinen musiikki ei Suomessa myy.
– Ajattelin lähestyä yhdysvaltalaista Leviathan Recordsia, joka oli keskittynyt enemmän kitaramusaan, ja ajattelin, että ehkä ne ymmärtävät paremmin sellaisen musan päälle.
Yksi Leviathanin omistajista, tuottaja-kitaristi David T. Chastain, ymmärsi ja kiinnostui. Vuosi oli 1994 ja Kenzinerin syntysanat voitiin katsoa lausutuiksi. Kesti kuitenkin vuosia ennen kuin Chastain päätti tuottaa yhtyeen Timescape-debyyttilevyn. Se ilmestyi vuonna 1998.
– Kävin levyttämässä sen Atlantassa. Bändin muut jäsenet [laulaja Stephen Frederick ja rumpali Dennis Lesh] tulivat levy-yhtiön kautta. Joitakin viikkoja siellä oltiin, ja levyä nauhoitettiin kolmessa eri studiossa. Olihan se nuorelle miehelle mukavaa aikaa ja hieno kokemus. En osannut sen kummemmin jännittääkään, kun tekniikka oli niin hyvässä kunnossa. Olisin osannut soittaa ne biisit vaikka unissani.
Timescape sai alan kansainvälisessä lehdistössä ja fanien keskuudessa innostuneen vastaanoton. Studioon kasattu kokoonpano ei kuitenkaan päässyt ikinä keikoille asti.
– Toki toivoin, että oltaisiin päästy vetämään livenä, ja oli siitä puhettakin, mutta ehkä keikkoja olisi ollut hankala organisoida. Olen silti ylpeä Timescapestä. Tein kymmeniä haastatteluja viikossa ja olin yllättynyt palautteessa. Sillä sai vähän jalansijaa ja julkisuutta bändille.
– Yritin luoda audiovisuaalisia yllätysmomentteja ja odottamattomia tapahtumia, että levyyn ei kyllästyisi viidessä minuutissa, Keskinen jatkaa Timescapestä, joka uudelleenjulkaistiin hiljattain vinyylinä Kenzinerin nykyisen levy-yhtiön Pure Steel Recordsin suojista.
Vuosi Timescapen ilmestymisen jälkeen päivänvalon näki toinen Kenziner-levy The Prophecies. Yhtyeen kokoonpano oli elänyt kahden jäsenen verran, kun debyytillä soittanut rumpali Dennis Lesh vaihtui Brian Harrisiin ja Suomesta otettiin mukaan tuleva Sonata Arctica -kiipparisti Mikko Härkin.
– Mulla oli The Propheciesia varten aika paljon valmiita biisipohjia, joista osan sävelsin uudestaan. Ne olivat musiikillisesti vähän suoraviivaisempia.
Kenzinerin taru päättyi kuitenkin heti toisen levyn jälkeen. Leviathanin kanssa menivät sukset ristiin talousasioissa, ja Keskinen toteaa inspiraationkin lopahtaneen.
– Olisi pitänyt tehdä niille vielä yksi levy, mutta siinä tuli erimielisyyksiä, jotka jäivät kaivamaan mieltä. Jälkikäteen ajateltuna olisi vain pitänyt tehdä se kolmas levy, koska musiikkia olisi riittänyt sillekin. Olin kuitenkin nuori ja kokematon, vaikkakin nyt tosi kiitollinen, että pääsin ylipäätään levyttämään. Sitä kuitenkin turhautuu, kun asiat eivät etene.
Uusi bändi, vanha bändi
Uuden vuosituhannen alussa eteen tulivat uudet kuviot.
– Se oli jonkun progelehden tyyppi, joka tunsi Spinefarmin tyypit, ja tavattiin sitten ravintolassa Helsingissä. Sitten tulikin jo Ewolta [Pohjola, Spinefarm Recordsin entinen tuotantopäällikkö] viestiä, että voitaisiin alkaa tekemään levyä.
Keskinen kasasi power metal -yhtye Virtuocityn. Bändin Secret Visions -debyytillä soittivat Tarot-kiipparisti Janne Tolsa ja Children of Bodomin rumpali Jaska Raatikainen. Mikin varteen tuolloin taiteilijanimellä Jaron Sebastian Raven tunnettu Keskinen pestasi monessa liemessä keitetyn Peter James Goodmanin.
– Se taiteilijanimi johtui tasan sopimusteknisistä syistä, kun en voinut tehdä levyjä omalla nimelläni, Keskinen naurahtaa.
Virtuocity teki uusitulla kokoonpanolla toisenkin albumin, Northern Twilight Symphonyn, vuonna 2004.
– Olen ylpeä niistä levyistä. Mulle neoklassisen ja progepowerin sekoitus on ollut luonteva valinta ja liittyy nuoruusajan idoleihin. Olen esimerkiksi aina tykännyt [Rainbow’n] Gates of Babylonista, se on ihan järisyttävän hieno biisi. Myös Dream Theaterin Images & Words -levystä ammensin aikoinaan. Metallin pitää olla melodista, menevää ja progressiivista ja siinä on oltava kunnon laulaja, Keskinen painottaa.
Virtuoosin musiikilliset toimet loppuivat kuitenkin kymmeneksi vuodeksi, kun perusarki yövuorolaisen töineen ajoi kaiken muun edelle.
– David Chastain oli yhteydessä joskus 2012–13 ja kyseli, että olis hienoa, jos alkaisit vielä tehdä musaa. Vastasin, että mikäs siinä, mutta osaanko enää?
Keskinen palasi kitaran ääreen, koska ”eihän sitä voi tavallaan unohtaa”. Kenzinerin kolmas albumi Last Horizon ilmestyi vuonna 2014 saksalaisen Power Prog -yhtiön kautta.
– Olin jo päättänyt, että en soita enää nuottiakaan. Biisejä alkoi kuitenkin tulla. Tyypit bändiin löytyivät Suomesta, ja tehtiin yksi keikkakin On the Rocksissa sillä porukalla.
Jatkumo luvassa
Lost Horizon esitteli Kenzineristä aiempaa suoraviivaisemman, hard rock -tyyppisen puolen, mutta loppukeväästä yhdysvaltalaisen Pure Steel Recordsin kautta ilmestynyt neljäs Kenziner-albumi Phoenix palaa lähemmäs bändin progemetallisia juuria.
– Tein levylle ne biisit, jotka tulivat liikoja pohtimatta. Vaikka onhan tämä uusi progempaa kamaa, Keskinen sanoo.
Bändikin uusiutui, ja mukana on taas myös ulkomaanapuja. Laulajana vetää häikäisevä uusi puolalaisnimi Peter Zalesky, ja koskettimissa painaa argentiinalainen Ariel Perchuk.
– Peterillä on tosi mahtava ääni, joka sopii Phoenixille täydellisesti. Hän oli jo aiemmin mun Facebook-kaveri, ja katselin hänen videoitaan, että tuossahan on mielenkiintoinen kaveri. Hän oli heti valmis. Myös Arielin löysin somen kautta, hänkin oli hankkinut aikoinaan Timescape-levyn ja tuli mukaan fanipohjalta.
Sen, viekö nyky-Kenzinerin tie joskus keikoille saakka, näyttää aika ja vallitseva koronapandemia.
– Olisihan se hienoa, mutta kaikki on kiinni niin monesta asiasta. Pitäisi olla joku tyyppi, joka lähtisi järjestelemään asioita. Tarkoitus on kuitenkin tehdä levyjä jatkossakin, ja levy-yhtiön puolesta jatkumoa on luvassa. Saan kuulemma olla heillä niin kauan kuin musaa riittää. Ideoita on, mutta nähtäväksi jää, missä vaiheessa Kenziner tekee seuraavan levyn.
Julkaistu Infernossa 8/2020.