Opeth julkaisee kesäkuussa yhdennentoista albuminsa. Mikael Åkerfeldt tuumaa Loudwirelle tulevan albumin luottavan pitkälti melodioihin ja olevan ainakin edellistä, vuonna 2011 ilmestynyttä Heritagea raskaampi.
Metal Hammerille Opeth-pääjehu kertoo tulevan levyn sisältävän muutaman rauhallisen kappaleen, muutaman raskaan kappaleen, yhden rehellisen heavybiisin ja yhden eeppisen, alkuaikojen Opethia henkivän biisin. Soundeiltaan Åkerfeldt sanoo albumin kuulostavan 1980-luvun alun hevilevyille: 70-luvun perintö kuuluu, mutta kokonaisilme on raskaampi.
”Olemme progebändi. Joskus kuulostamme metallibändiltä ja joskus emme. Tuleva levy kuulostaa silti enemmän Heritagelta, kuin esimerkiksi kahdelta ensimmäiseltä Opeth-levyltä. Luonnollisesti siksi, koska Heritage on edellinen albumimme.”
Sillä välin kun odottelemaan kesällä Roadrunnerin kautta ilmestyvän, toistaiseksi nimettömän Opeth-levyn biisinäytteitä, verestetäänpä muistoja edellislevyn parissa, kun Åkerfeldtkin siihen toistuvasti viittaili.
Vuonna 2011 ilmestynyt Heritage jakoi jälleen fanien mielipiteitä kahtia. Opethin kelkassa jääräpäisesti roikkuneiden vanhan liiton fanien mielestä levyn nimi tuntui ironiselta: ruotsalaisbändi oli lipunut liian kauas death metal -juuriltaan ja muutenkin muokannut soundiaan erikoisiin suuntiin. Suomalaisfaneille levy kelpasi ilmestymisviikollaan virallisen albumilistan kakkossijan arvoisesti ja listaviikkoja kertyi kuusi.
Myös kriitikoille Heritage tuntui kelpaavan. Infernolaiset äänestivät pitkäsoiton vuoden 2011 toiseksi parhaaksi ulkomaiseksi albumiksi. Levyarviossaan Toni Keränen paiskasi Opethia kaikilla viidellä kirveellä. Lue arvio alta.
Opeth
Heritage
Roadrunner
Opethin liikkeellepaneva voima Mikael Åkerfeldt möläytti viime Infernon numerossa (#89) kuluneimman mutta samalla huvittavimman rokkarikliseen: ”En välitä, mitä kukaan ajattelee meistä.” No, jokainen aikaansaannoksiaan julkisesti esittävä muusikko välittää kuulijoidensa reaktioista, jopa Mikael Suuri. Silti, vaikka vastaanoton yhteydessä mielipiteet vaikuttavatkin, prosessin alkupää, luominen, voi olla omaehtoista ja riippumatonta, ja tämä tunne Heritagelta jo välittyykin.
Ei liene enää kovin monta metallifania, joka ei tietäisi, että Opethin uutukaisella ei kuulla deathkarjuntaa ja meno on muutenkin vähemmän metallista. Asiaa alleviivataan levyn aloittavalla nimikappaleella, joka on Åkerfeldtin mukaan saanut innoituksensa Jan Johanssonin (Jens ja Anders Johanssonin isä) vuonna 1964 julkaistusta Jazz på svenska -levystä.
Seesteisen folkjazz-alun jälkeen tuleva majesteetillinen The Devil’s Orchard vyöryttää esille tutumpia Opeth-elementtejä, mutta varsinkin kansanmusiikkivaikutteet nostavat päätään läpi koko levyn. Toiseksi viimeinen kappale Folklore tekee tämän selväksi jo nimessään. Sen heleällä pianolla alkava loppuosio on huikean hieno, ja teemaa olisi voinut paisuttaa ja varioida vielä pidempäänkin. Kahdeksan minuutin mitta ei parhaiden sävellysten kohdalla aina riitä.
Toisaalta levyltä löytyy myös uudenlaista, yksinkertaisempaa Opethia. Neliminuuttisessa Slitherissä bändi pääsee jo varsin lähelle suoraviivaista rokkibiisiä, ja kappale voisi olla hyvinkin kotoisin joltakin Uli Jon Rothin aikaiselta Scorpionsin levyltä. Jo mainitussa Inferno-haastattelussa sivutut Ritchie Blackmore -vaikutteet taas ilmenevät varsinkin kappaleen kitarasoolossa.
Koko levyn laajuudella 1970-luku kuuluu maltillisesti särötetyissä kitaroissa ja lämpimästi tamppaavissa rumpusoundeissa, sekä siirtymisessä yhä lähemmäs progressiivisen rockin alkuvuosia, mikä on selkeää jatkumoa parille viime levylle. Ylipäänsäkin Opethin tie Heritagelle on selkeästi havaittavissa, vaikka nytkin on käsitelty niin sanottuja uudistuksia. Akustiset elementit ovat olleet aina läsnä yhtyeen katalogissa, ja koko Damnation (2003) oli pyhitetty rauhallisemmalle tuotannolle. Edellisen Watershed-levyn (2008) The Lotus Eater alkoi ruotsalaisen kansansävelmän hengessä, ja niin edelleen.
Tärkeintä on huomata, että kaiken keskiössä on edelleen Åkerfeldtin erikoinen soinnullinen, melodinen ja rytminen ajattelu, eikä yhtyeeseen vihkiytyneen ole vaikea tunnistaa kappaleiden esittäjää. Nyt nuo ominaisuudet ovat hienostuneemmin esillä, ja esille nousee Opethin nerokkuus puhtaimmillaan.