Parrasvaloissa vasten tahtoaan – haastattelussa Steven Wilson

Viisi vuotta sitten musiikillisen uskonloikan harpannut sooloartisti Steven Wilson on kuin eri muusikko, jos verrataan viime vuosikymmenen lopulla maailmaa kiertäneeseen Porcupine Treen laulaja-kitaristiin.

StevenWilson256_Naki_Kouyioumtzis

Tavoitan viime vuonna 48 täyttäneen Steven Wilsonin mistäpä muualtakaan kuin tämän omasta studiosta Hertfordshiresta, Englannista. Steven pahoittelee kohteliaan englantilaisittain myöhästynyttä Skype-puhelua ja kertoo, että päivittäiset studiotyöskentelynsä venyvät luovuudenpuuskissa yhä.

– Jos en ole kiertueella, periaatteenani on mennä studioon jokaisena elämäni päivänä ja tehdä jotain luovaa, koska se on tässä maailmassa yksi niistä asioista, jotka tekevät minut onnelliseksi.

– Soolourallani olen tietenkin vastuussa laajemmin kaikesta. Joskus annoin vain suuntaa bändieni oheisjutuille, mutta nyt… No, sanotaanko vaikka niin, että en vain kykene pitämään näppejäni irti T-paitojen ja musiikkivideoiden suunnittelusta. Vuorokaudessani taitaa olla vähintään 48 tuntia, Steven naurahtaa.

Ottaen huomioon Stevenin levyjen ja muiden projektien uskomattoman kiivaan julkaisutahdin voisi helposti kuvitella, että miehen työskentelyn tulee olla tarkkaan aikataulutettua. Steven kuitenkin kieltää tämän nopeasti.

– Tietenkin minulla on studiossani pitkä lista työn alla olevia asioita, mutta olen saavuttanut soolourallani etuoikeutetun elämäntilanteen, jossa voin itse päättää mitä teen. En voi sietää deadlineja, ja minulle on todella tärkeää, että voin säveltää, kuvittaa tai vaikkapa miksata asioita juuri silloin kun se tuntuu luontevalta.

– Opin jo lapsena äärimmäisen vahvaa työetiikkaa työläisperheessä kasvaneelta isältäni, ja noudatan sitä tietyllä tapaa kaikissa tekemisissäni, olipa kyse sitten omasta musiikistani tai muiden musiikin viimeistelystä. Olen joka tapauksessa onnistunut välttämään sen tunteen, että musiikkini olisi työtä.

Parhaat. Työt. Viimeisimpänä.

Soolouransa kannalta merkittävimmistä albumeista puhuttaessa Steven nostaa ensimmäisenä esille viime vuonna ilmestyneen neljännen sooloalbuminsa Hand. Cannot. Erasen. Albumista muodostui nopeasti arvostelumenestys sellaistenkin kuulijoiden keskuudessa, jotka eivät olleet päässeet aiemmin täysin sisälle miehen soolotuotantoon.

– Olen julkaissut musiikkia noin kolmenkymmenen vuoden ajan, minkä huomioiden on äärimmäisen palkitsevaa todeta, että Hand. Cannot. Erase. on kaupallisesti menestynein albumini, Steven kertoo tyytyväisenä.

– Useimmiten albumeilleni on käynyt juuri päinvastoin. Jos peilailen koko historiaani, itselleni mieluisimmat levyt ovat useimmiten niitä hieman vaatimattomammin menestyneitä. Jotkin hehkutetuimmista levyistäni taas ovat sellaisia, joiden kanssa en ole läheskään niin sinut.

Tuumailen pitäväni Hand. Cannot. Eraseä yhtenä Stevenin uran täysipainoisimmista kokonaisuuksista. Levynä, jossa musiikki, sanoitukset ja visuaalinen ilme limittyvät yhteen harvinaisen lujasti.

– Sen konsepti on yksi parhaista, joita olen ikinä vanginnut. Tämä on ollut yksi kantavista teemoista koko urallani: yleensä parhaita albumejani ovat ne, joiden lyyrinen teema herättää minussa niin voimakasta intohimoa, että musiikkia lähtee syntymään vimmatusti.

– Erikoiseksi asian tekee Handin tapauksessa se, että kirjoitin albumin askel askeleelta ja teeman kokijasta tuli lopulta naispuolinen, minkä luulisi olevan kovin etäinen lähtökohta todelliselle samastumiselle. Silti tällainen erikoisempi lähtökohta sai minut kirjoittamaan eräitä parhaista kappaleistani.

Puolikas jatko-osa

Hand.Cannot.Erasen moderneihin aikoihin sijoittuva teema digitaalisen sosiaalisuuden ja yhä pahemman syrjäytyneisyyden ristiriidasta on jotain sellaista, mihin kaikki voivat samastua.

– Tietenkin toivon muusikkona aina, että rehellisesti omia intohimojani seuraten säveltämäni musiikki koskettaisi mahdollisimman monia, mutta… En olisi ikinä uskonut tämän albumin vaikuttavan ihmisiin näin voimakkaasti. Tämän seuraaminen on ollut eräitä hienoimpia kokemuksia koko urallani.

Menestys johti lopulta siihen, että yleensä yhdestä albumista toiseen nopeasti siirtyvä Steven päätyi julkaisemaan nyt vuotta myöhemmin albumin nimeltä 4½, jota kutsuu 36 minuutin kestostaan huolimatta ep:ksi.

– Levy sisältää neljä kappaletta, jotka kirjoitin Handin säveltämisen aikoihin, mutta ne valmistuivat vasta myöhemmin. Lisäksi mukana on yksi jo Raven That Refused to Sing -albumin [2013] ajoilta mukanani kulkenut kappale, joka ei sopinut tuolloiseen teemaan, sekä eräs vanhempi kappale, jonka saatatte ehkä tietää. Sen nimi on Don’t Hate Me.

– Tämä minialbumi on eräänlainen sisarteos Handille. Se jatkaa samaa teemaa erilaisista näkökulmista. Jopa sen vanhemmat kappaleet heijastelevat näitä tuntemuksia. Voisi kai sanoa, että 4½ on seurausta kaikesta viimeisen vuoden aikana tapahtuneesta.

Odotetun odottamatonta

Steven nostaa tuoreimman sooloalbuminsa rinnalle hieman yllättäen nimen Storm Corrosion – Opethin Mikael Åkerfeldtin kanssa työstetyn projektin, jonka albumi oli lopulta vuosien ja loputtomien huhujen jälkeen jotain ihan muuta kuin artistiparilta saattoi odottaa.

– Tämä albumi oli suunnitelmissa todella, todella pitkän ajan. Aloimme pallotella ajatuksella jo Opethin Blackwater Park -albumin äänitysten aikoihin vuosituhannen alussa. Albumi olisi ihan hyvin voinut ilmestyä pian tuon jälkeen, mutta sitten tapahtui jotain, Steven aloittaa arvuutellen.

– Kyllästyimme heti alkuun albumiin kohdistuneisiin yllytyksiin, vaatimuksiin ja huhuihin. Halusimme tahallamme odottaa niin kauan, että ihmiset unohtaisivat koko jutun ja menettäisivät uskonsa tähän projektiin, jotta saisimme lopulta toteuttaa itseämme vapaammin.

Storm Corrosionista tuli lopulta jopa Wilsonin ja Åkerfeldtin mittapuulla erikoinen teos. Joku saattoi toivoa parivaljakolta todellista progemetallin juhlaa ja toinen huuruisempaa progerockia, mutta lopulta albumilla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä metallin tai rockin kanssa.

– Moni odotti varmasti todella metallista, raskasta ja synkkää albumia, mutta näistä ainoastaan viimeinen toteutui. Synkkähän albumi todellakin on, mutta jollain todella nyrjähtäneesti kauniilla tavalla, Steven hymähtää.

– Päädyimme ilmaisemaan itseämme kokonaan uudenlaisilla äänimaailmoilla, jotka koostuivat lähes täysin äänistämme, jousista, akustisista soittimista ja pianosta. Se oli valtava riski ja todella epätavallinen kokeilu, mutta näin jälkikäteen voin sanoa, että Storm Corrosion -levy on paras yhteistyöalbumini.

Läheskään kaikki kuulijat eivät olleet samaa mieltä. Moni julisti Wilsonin ja Åkerfeldtin pettäneen koko kuulijakuntansa ja epäili näiden tehneen mahdollisimman oudon levyn vain piruillakseen niiden kustannuksella, jotka olivat odottaneet albumia vuosia. Steven näkee asiassa tyystin päinvastaisen puolen.

– Yksi muusikon suurimmista ongelmista on , että fanikunnasta voi tulla yksi tämän luovuutta eniten rajoittavista tekijöistä, jos sen odotusten antaa vaikuttaa itseensä. Fanitan itsekin monia bändejä enkä haluaisi niiden koskaan muuttuvan, mutta tiedän samalla muusikkona, että fanien palveleminen ei ruoki artistin intohimoa.

– Todellisuudessa kuulijakunnan pettämistä olisi se, jos vaikka minä tekisin inabsentioita ja deadwingejä uudelleen ja uudelleen, vaikkei niissä albumeissa olisi lainkaan sielua. Se olisi törkeintä mahdollista kuulijoilleen ja itselleen valehtelemista. Juuri tässä mielessä Storm Corrosion on äärimmäisen rehellinen albumi.

Historiankirjat uusiksi

Rehellisyydestä itselle sai alkunsa myös Stevenin seuraavaksi esille nostama albumi, Insurgentes. Tämä ensimmäinen Steven Wilson -nimen alla julkaistu soolo julkaistiin hieman yllättäen vuonna 2009. Aikana, jolloin Stevenin tunnetuin bändi Porcupine Tree eli keskellä suurinta nostettaan.

– Jos oli hieman kornia ylistää tuoreinta sooloalbumiaan mielestään parhaaksi, myönnettäköön vastapainoksi, että Insurgentes on vähintään se toiseksi paras. Ellei peräti paras sooloni vielä tänäkin päivänä, Steven myöntää.

– Se on yhä täysin ainutlaatuinen levy. Tämä johtuu kenties siitä, että se oli ensimmäinen sooloalbumini ja eräänlainen kokonaan uuden aikakauden alku. Ennen kaikkea se oli ensimmäinen levy, jolla olin vastuussa ihan kaikesta. Musiikista, sanoituksista, äänityksistä, kansista ja koko albumin hengestä.

Steven oli seikkaillut jo aiemmilla projekteillaan kokeiluissa äärimmäisimmästä kakofoniasta minimalistisimpaan ambientiin, mutta vasta Insurgentes yhdisti kaiken samojen kansien väliin.

– En tiennyt tuolloin tekeväni niin, mutta Insurgentesillä vapautin itseni täysin kahleistani ja kokeilin täysin uudenlaisia lähestymistapoja musiikkiin. Löysin sen tasapainon, jota olin kaivannut rockimman ja elektronisemman ilmaisutapani välille ja pääsin samalla sotkemaan mukaan myös silkkaa noisea ja muita äärimmäisempiä kokeiluja.

– Moni saattaa luulla minun kasvaneen progerockin parissa, mutta tosiasiassa vasta Insurgentes toi esille erään tärkeimmistä vaikuttajistani: nuoruuteni 80-luvun alussa, jolloin Joy Divisionin ja Cocteau Twinsin kaltaiset post-punk-bändit veivät minut mennessään. Niiden vaikutusta olin halunnut tuoda esille jo ennen soololevyjäni.

Steven kertoo vieraantuvansa omista teoksistaan hyvin nopeasti ja pitävänsä niiden kuuntelemista lähes tuskallisena kokemuksena. Insurgentes on poikkeus.

– Palasin albumin pariin ihan vähän aikaa sitten, koska olin suunnitellut masteroivani sen uudelleen. Masterointi on sillä ainoa asia, joka on vaivannut minua. Tällaiset projektit ovat itselleni usein silkkaa kärsimystä, koska kuulen musiikissa vain omat virheeni ja kaiken sen, minkä voisin tehdä nykyään paremmin.

– Insurgentesin kohdalla näin ei kuitenkaan käynyt. Itse asiassa löysin itseni hämmästelemästä omaa musiikkiani ja kaikkia niitä luovaa hulluutta pursuavia kokeiluja. En ole koskaan aiemmin huomannut ihmetteleväni musiikkiani kuunnellessa, että olenko minä oikeasti säveltänyt tämän, Steven nauraa.

Välttämätön paha

Ennen Insurgentesiä Stevenin luomistyö keskittyi yli viidentoista vuoden ajan Porcupine Tree -yhtyeeseen. Ensimmäisen soolon jälkeen julkaistu bändin viimeiseksi albumiksi jäänyt The Incident vaikuttikin jo ilmestyessään puolittain pakotetulta paluulta menneeseen.

– Se oli ehdottomasti kituuttavaa aikaa, Steven myöntää. – En kokenut asiaa niin vielä albumia tehdessäni, mutta jossain vaiheessa sen valmistuessa ymmärsin, että Porcupine Tree oli tullut tiensä päähän.

– The Incident on täydellinen esimerkki albumista, joka oli kuin pieni petos itseäni kohtaan. Se oli kuin pakonomainen mittatilaustyö, joka ei syntynyt omasta intohimostani vaan velvollisuudentunnostani. Olin jo aiemmin luvannut itselleni, etten aio tehdä musiikissa mitään, mikä tuntuu minusta työltä. Ensimmäinen sooloni tuntui vapaudelta, ja Porcupine Tree oli tämän jälkeen kuin paluu töihin ahtaaseen ja tukalaan koppiin.

Steven nostaa Fear of a Blank Planetin (2007) ja In Absentian (2002) koko tunnetuimman bändinsä historian huipentumiksi, joita ilman nykyistä soolouraa ei olisi olemassa.

– Ne ovat Porcupine Treen evoluution lakipisteitä, albumeita, joiden viitoittamalla tiellä en olisi yksinkertaisesti kyennyt säveltämään parempaa musiikkia. Näin vajaat kymmenen vuotta myöhemminkään en kykenisi mitenkään ylittämään noita sävellyksiä, vaikka tekisin niistä suoria kopioita!

– Osa tuon aikaisista kappaleista hämmentää itseäni tänä päivänä metallisuudellaan. Porcupine Tree muuttui koko ajan raskaammaksi, ja varsinkin Fear of a Blank Planet on eräänlainen loppu sille metallille flirttailulle, jota saattoi aistia bändin loppuajoissa.

Kyseenalaista kaikki

Porcupine Tree oli Fear of a Blank Planetin jälkeen kovassa nosteessa. Bändi kasvoi Suomessakin kuin varkain Ilosaarirockin teltassa ja klubeilla soittaneesta aktista jäähallimittaluokkaan, eikä tulevaisuus olisi bändin suosiota ainakaan laskenut.

– Olin elänyt ja hengittänyt Porcupine Treetä viidentoista vuoden ajan. Se alkoi psykedeelisistä soolotöistäni 90-luvun aikana ja kasvoi rockbändiksi, mutta murros suosioon tapahtui kaikkeen luovaan työhön verrattuna lopulta nopeasti. Jopa liian nopeasti, Steven pyörittelee.

– Minussa on eräänlainen psykologinen vinoutuma, joka saa minut pakenemaan paikalta välittömästi siinä kohtaa, kun tekemiseni saavuttavat valtavirrassa liian suuren hyväksynnän ja minua aletaan nostaa valokeilaan. En juuri välitä huomiosta, mutta kykenen nykyään hyväksymään parrasvalot osana kokonaiskuvaa.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Steven myöntää, ettei Porcupine Treen loppu ollut helppo ratkaisu, mistä The Incidentin ja sitä seuranneiden kiertueiden tekohengitys kertoo omaa tarinaansa.

– Musiikin tekeminen ei ole koskaan helppoa, mutta sanotaan vaikka näin, että Porcupine Treen lopettamisen sijaan olisi ollut paljon loogisempaa ja todella paljon helpompaa jatkaa samalla linjalla ja tehdä lisää samanlaisia albumeita. Se olisi todennäköisesti johtanut tasaisiin levyihin, valtaviin kiertueisiin ja mahdollisesti jopa suursuosioon.

– Tämän kaiken haittapuoli olisi kuitenkin ollut se, että voisin todella pahoin, jos Porcupine Tree olisi väkisin levyjä julkaiseva ja jäähalleja kiertävä suurbändi. Sen sijaan elän juuri nyt elämäni parasta aikaa soolobändini ja -albumieni kanssa, ja myös Porcupine Treen muut jäsenet ovat onnellisia tahoillaan.

– Uskallan sanoa, että tämä uskonloikka pelasti minut musiikilliselta perikadolta. Elämää ei pidä koskaan ottaa itsestäänselvyytenä, ja toisinaan se kannattaa kyseenalaistaa täysin.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 1/2016.