Dead Samaritan julkaisee toisen pitkäsoittonsa 12. syyskuuta. Infernolla on ilo tarjota The Devil Tunes ennakkokuunneltavaksi sen ilmestymiseen asti.
Pirkanmaalaisen death/thrash-yhtyeen kitaristi Marko Saarinen kommentoi soittimen alapuolella kappaleet avausraidasta levyn päätyyn saakka.
In for the Kill
– Debyytti avattiin aikanaan rauhallisella introlla, mutta tällä kertaa haluttiin mennä suoraan asiaan. In for the Kill on tuollainen suhteellisen monipuolinen turpaanlyönti. Sanoituksissa liikutaan menneen ajan anatomianäyttelyssä, jossa veriset näyttelykappaleet ovatkin aitoja eksemplaareja ja vieraista itsestään tulee sinne uusia teoksia. Joku saattaa haistaa biisissä vienoa Carcassin tuoksua, mutta emme tunnusta mitään.
Out with Your Feet First
– Tässä on taas aivan toisenlainen lähestymistapa. Nyt vauhdin sijaan pääosassa on melko moshaava ja groovaava, lähes junttimaisen suoraviivainen riffi, jollaisia erityisesti eräät 80-luvun thrash- ja heavybändit osasivat ja osaavat yhä tehdä. Oikeastaan tämä onkin se varsinainen turpaanlyöntibiisi, sillä iskevät sanat on omistettu Clint Eastwoodin legendaarisiksi tekemille nyrkkisankarihahmoille kuten Likainen Harry, Philo Beddoe ja lukemattomat muut.
Raise a Riot
– Ekalla levyllä Thunderbolt toi esiin bändin punkimpaa ja rokimpaa puolta, ja vaikka Raise a Riot on ihan vanhanaikainen thrash-biisi, tässä on silti jotain samaa henkeä. Punkia tähän tuo uhmakas lyyrinen puoli, jonka sanoman joku alttiimpi voisi käsittää kehotukseksi. Todetaan silti vain, että ei sitä tarvitse ihan aina nätisti kumartua, kun vallanpitäjät sun muut isokenkäiset kyykyttävät.
In the Wake of Burning Churches
– Parin simppelimmän kappaleen jälkeen on vuorossa aavistuksen enemmän death metaliin kumartavaa ja toisaalta melodisempaa kamaa, vaikka nimi saattaa jonkun mielestä mustempiin vesiin viitata. Tarinan päähenkilöiden, papin ja pienen lapsen, kohtaamisen voi käsittää lukijasta riippuen eri tavoin, mutta sanotaanko nyt näin, että lopussa oikeus toteutuu.
The Madman’s Portrait
– Levyn haastavin veto. Olin ajatellut tätä pitkään avausraidaksi alun intron vuoksi, mutta muiden kommenttien perusteella tämän sijasta alkuun pistettiin vähän iskevämpi pala. Edustaa musiikillisesti death’n’roll -osastoa ja tarjoaa tunnelmia melko monipuolisesti, varsinkin mitä Maiden-henkisiin soolohommiin tulee. Sanoissa sukelletaan vanhaan kartanoon, jonka seinää koristaa taloa muinoin isännöineen hullun muotokuva, joka ei kenties olekaan pelkkä kuva. Puheosuudessa on muuten pikku viittausta erääseen maailman hienoimmista kauhuleffoista, mutta jääköön se kuulijoiden itsensä tunnistettavaksi.
The Devil’s Tune
– Kiekon nimikkoraita on sellaista ”moottoroitu helvetinkone alle ja urku auki” -osastoa. Tässä on ehkä vielä Raise a Riotia enemmän ns. Thunderbolt-henkeä ja sisältäähän kappale pientä huudatusmeininkiäkin. Itse luonnehtisin tätä konstailemattomaksi speedthrashiksi.
Darkness Brings the Beast
– Tämä kilpaili pitkään avausraidan tittelistä In for the Killin kanssa, mutta päätyi nyt keskelle levyä. Toisaalta biisi on nyt vanhaa kunnon vinyylimallia ajatellen B-posken avausraitana ja kiristää edellisestä biisistä vieteriä hitusen enemmän sinne death metalin suuntaan. Väkivaltaista kappaletta sävyttää mm. kasarisarja Dempsey and Makepeacen tunnusmusiikkia tributoiva soolopuoli, josta vastaa Matti. Sanoituksissa taidetaan mennä sinne maailman karmeimman krapula-aamun puolelle, työnimi aikanaan olikin Liskodisko.
The Fire of Contempt
– Halveksunnan tuli valmistui ensimmäisenä biisinä ekan levyn jälkeen. Edustaa sitä hitaampaa ja death metalisempaa laitaa, mutta vastaavasti tarjoaa myös melodioita. Teemana on synkkä tarina jostain menneisyydestä, kun kansat tuhosivat toisiaan. Uutisia katsellessa teema ei tietenkään sitten enää kovin kaukaiselta menneisyydeltä tunnu.
Apex Beast
– Jottei kiekolla olisi sävellyksellisesti yhden tekijän tekosia, tästä ilkeästä vedosta vastaa alusta loppuun bassotaiteilijamme Eero. Tarina on varsin perinteinen metallin saralla kaikessa goren palvonnassaan. Siinä päähenkilö kuvittelee nousevansa veitsen avulla yli-ihmisen asemaan. Musiikissa taas on selvästi omanlaisiaan koukkuja muuhun valikoimaan verrattuna.
Shoot ’em in the Head
– Tästä tulikin sitten jotain ihan muuta kuin mitä olin alun perin ajatellut. Lähtökohta oli jotain perinteisempää rässinrytkettä, mutta kun annoin kipaleen Valendiksen sanoitettavaksi ilman sen kummempia evästyksiä, se lähti ihan erilaisille urille. Tämän tuloksena muun muassa tavanomaisen lauletun kertosäkeen sijaan kuullaan nyt sitten mehevä kitarakertsi mikä on thrashin ja death-metallin saralla varsin epätyypillistä. Zombifriikkinä Valendis tässä ystävällisesti ohjeistaa kuinka mokomista epäkuolleista päästään eroon.
Last Man Wears the Crown
– Vaikka jo edellinen biisi toi mieleen maailmanlopun tunnelmat, päästään päätöskappaleen myötä aidosti apokalyptisiin sfääreihin. Bändin kantavana ideana on ollut pitää biisit niin lyhyinä ja ytimekkäinä kuin mahdollista, mutta tämä haluttiin tehdä toisin ehdoin. Death metal -vetoinen eepostelu lyö Valendiksen kertomana tiskiin maisemat siitä, mitä on jäljellä kun väkivalloin itsensä vallan torneihin kammennut despootti tajuaa olevansa yksin. Ovela kettu kun on, Valendis luonnollisesti sisällytti lempibändinsä nimen sanoituksiin, siitäpä sitä sitten bongattavaa itse kullekin. Biisi muuten lähtee käyntiin ensimmäisellä koskaan säveltämälläni jutulla, olin tuon kliinipätkän kirjoittamisen aikoihin 13-vuotias.