Rock on kuollut. Ihmiset eivät käy keikoilla. Ala on lamassa. Tästä on puhuttu jo jonkin aikaa ja varmasti aiheesta. Kesän aikana on jo myös supistu, että harva, jos mikään kotimaisista festivaali on myyty tänä vuonna loppuun.
Viitteitä kyseisestä ilmiöstä ja festivaalikulttuurin näivettymisestä voi aistia jo Provinssi-viikon torstaina, kun saavumme Tohtori Niemelän kanssa Camp Seinäjoelle noin neljä aikoihin iltapäivällä. Lukemattomia kertoja aiemmin, viimeksi kaksi vuotta sitten, leirintäalueella on tässä vaiheessa ollut käynnissä kovat bakkanaalit, mutta nyt paikalla on vain muutamia telttaseurueita. Järjestyshenkilökuntakin valittelee asiaa ja suorastaan anelee kaksikkoamme ryyppäämään. Ympäriinsä vaeltavat järkkäriryhmät eivät keksi itselleen tekemistä.
Viikonlopun aikana käy myös ilmi, että camping-alueella ei juuri aito rokki raikaa. Aikaisemmin on tottunut siihen, että telttaleireistä kuuluu Rage Against the Machine, Black Sabbath, Nirvana ja vastaavat. Nyt tämän paikan ovat ottaneet löysä suomirap ja tuoreet listahitit, joiden esittäjien nimiäkään en enää tunnista.
Provinssirock on skaalattu tänä vuonna alas. Totaalisia supertähtiä ei festivaaleilla nähdä, tapahtuma järjestetään kaksipäiväisenä ja katsojatavoite on asetettu maltillisesti kymmenentuhannen hujakoille per päivä. Lopulta selviää, että tavoite ylitetään, joten vuonna 1979 aloittanut tapahtuma jatkaa vielä ensi vuonnakin.
Koska on kyse Infernon verkkosivuista, niin tämä arvio käsittelee vain Provinssin raskasta tarjontaa. Tai raskasta ja raskasta. Suoranaisen heavy metalin vähyyden vuoksi venytämme rajoja välillä aika lailla.
Perjantai 27.6.
Eläkeläiset on rock, koska Eläkeläiset esiintyvät Radio Rock -risteilyillä. Yhtye on rahdannut lavalle seurakseen 40-henkisen Kuopion kaupunginorkesterin ja esittää cover-hittejään mahtipontisilla sovituksilla. Tohtori Niemelä väittää keikan jälkeen, ettei orkesteri tuonut lisäarvoa kappaleisiin, mutta tohdin olla eri mieltä. Niemelä puhuu varovaisuudesta. Toki ratkaisun myötä menetettiin tiettyä bändille ominaista spontaania raivoa, mutta kokonaisuus kuulosti komealta.
Festivaali on siis aloitettu asiaan kuuluvin riitein. Vähitellen havaintopiiriin alkaa ilmaantua tuttua festivaalien hahmogalleriaa, erilaisia eläinhahmoja ja muita hassun hauskoja olioita. Ehkä se taas tästä.
Cheekin aikaan ryyppäämme. Haloo Helsingin! aikanakin ryyppäämme. Sitten koittaa yksi Provinssin, tai minkä tahansa tapahtuman, kohokohdista: Turmion Kätilöt astuu lavalle. Tämä bändi ei petä. Koskaan. Rumba-teltan yleisö kiehuu, hyppii, laulaa mukana. ”Tänne sitä Jallua, hui hai!” Olemme ehtineet juoda Niemelän kanssa kaikki hätävaraksi varaamamme taskumatti-Jallut, mutta se ei menoa haittaa. Rock elää sittenkin!
The Blanko soittaa pienellä Zanzibar-lavalla yllättävän pienelle yleisölle. Olen ollut todistamassa yhtyeeltä maanisen hyviä klubikeikkoja, mutta nyt ei oikein lähde. Paikalla heiluvalle Duudsonit-mies Hannu-Pekka ”HP” Parviaisella tosin kyllä lähtee. Hän kertoo tulleensa koko tapahtumaan lähinnä The Blankon vuoksi. Se on hyvä, jos siitä tykkää.
Australialainen Karnivool on jonkinlainen kevytversio Toolin ja Opethin välimaastosta. Soittonsa on hienostuneen jyräävää, taidokasta ja välillä groovaavaakin, mutta välillä meinaa tylsyys iskeä. Uppoudumme Niemelän kanssa filosofisiin keskusteluihin pitkiksi ajoiksi.
Prodigy on rock. Ainakin enemmän rock kuin tuhannet itseään rokiksi mainostavat bändit. Bändi osaa myös nostattaa tunnelmaa ennen keikan alkua. Päälavan edessä olevat kaiuttimet puskevat konebiittiä, jonka bassotaajudet lyövät rintaan. Nuoret ja vanhat fanit malttavat tuskin odottaa. Lopulta Keith Flint ja Maxim Reality pomppivat lavalle ja bileet voivat alkaa. Itse herra Prodigyn, Liam Howlettin, läsnäoloa tuskin huomaa. Setti sisältää hittiä hitin perään ja juhlakansa on hurmiossa.
Löydän Niemelän kalja-alueelta ja mies on niin sanotusti liikuttuneessa mielentilassa. Ei pidä edes Prodigyn keikasta. Esityksen jälkeen poistumme Rumba-telttaan seuraamaan Oranssi Pazuzun mystistä manaamista. Niemelä ei kestä montaakaan minuuttia, mutta minut on vangittu tunnelmaan. Paikalla on lisäkseni vain muutamia kymmeniä sinnikkäimpiä, alkaahan keikka vasta kello 1.00 yöllä. Miehet hupuissaan antavat kitaroiden kiertää ja riivaavat kosketinsoittimista pirullisia äänivalleja. Tämä vaatii heittäytymistä ja minä pystyn nyt siihen. Ei suositella kaikille, mutta toimii kyllä.
Loppuyöstä etsin Niemelää ja löydän hänet hotelli Sorsanpesän yökerhosta.
Lauantai 28.6.
Kolmas Nainen on hyvin rock, Pauli Hanhiniemen Vain elämää -tähteydestä huolimatta. Vuosikymmenten harjoittelu on tehnyt bändistä vaivattomasti rullaavan boogiekoneen. Kitaristitrio kutoo ristikkäisiä kuvioitaan siihen malliin, ettei musiikki vaivu tylsämieliseen perusjunttaan ja Hanhiniemi on leppoisan vallaton keulamies, eräänlainen iloinen kulkurihahmo. Äiti pojastaan pappia toivoi -kappaleen kaltaisten klassikkoiden lisäksi myös viimevuotisen Me ollaan ne -levyn kappaleet uppoavat hyvin yleisöön. Hän on yhä hän -puoliballadin aikana allekirjoittaneella tulee valehtelematta itku. Täyttä parhautta.
Onko Risto rock? En tiedä, mutta kovaa kamaa silti se silti on. Rumpalina toimiva, soolouraltaankin tuttu Ville Leinonen on varsinainen poppaukko settinsä takana ja itse Risto Ylihärsilä on koskettimineen kuin hullu tiedemies kiihdyttämässä kansaa tanssihurmioon. Toisaalta keikka on tietynlaista nörttishowta, mutta homma toimii siitäkin huolimatta tai juuri siksi.
Käyn välillä tarkistamassa Viikatteen livekuntoa ja bändihän on oma itsensä, hyvässä ja pahassa. Saavun paikalle juuri Mötorhead-coverin Kuollut kuin hengetön (Killed By Death) aikana ja sehän kyllä vyöryy eteenpäin vastustamattomalla voimalla. Parin lisäbiisin perusteella bändi on yhä hyvää keskitasoa.
Metsästä kuuluu ääniä. Melun lähdettä lähestyttäessä puiden seasta alkaa näkyä myös villisti riehuvia musiikin ystäviä. Lavalla tekee työtänsä Nyrkkitappelu. Tiukkalihainen laulaja Horo-Hepe pomppii ja vääntyilee kuin nuori Iggy Pop. Hänen silmissään kiimaisen eläimen katse. Ei ole rock kuollut, ei. Se on vain piilotettu syvälle koivikkoon. Niemelä on hieman penseä, mutta myöntää bändistä löytyvän alkuvoimaista kiihkoa. Onko sulla lupa pitää kivaa?, kuuluu kysymys. Nyrkkitappelun keikalla pidetään kivaa, vaikkei lupaa olisikaan.
Myönnän, että olen suhtautunut Dropkick Murphysiin kyynisesti. Folk-vaikutteiden yhdistäminen rokkiin on aina uhkapeliä minun kirjoissani, eivätkä satunnaisesti kuullut I’m Shipping Up to Bostonin kaltaiset kappaleet ole vakuuttaneet. Bostonilaisyhtye on kuitenkin houkutellut Saarilavan eteen energiaa hehkuvan yleisömeren ja odotukset alkavat kohota. Ja odotukset myös lunastetaan. Yhtye hyökkää lauteille jumalattomalla voittaja-asenteella The Boys Are Backin tahdissa ja yleisö on pähkinöinä. Niemeläkin on yhtä hymyä. Intensiteetti ei laske koko setin aikana ja toiseksi viimeisenä kuultava AC/DC-laina T.N.T. on sattuva lisä omaan materiaaliin. Keikka suorastaan velvoittaa tarkempaan tutustumiseen.
Stam1na on toinen kotimainen ryhmä, joka ei petä koskaan. Saarilavan launtain tarjonnan päättävä keikka on jälleen murskaavaa, iloista ja seksikästä groovea. Yhtye on ollut edellisenä päivänä keikalla Tšekin Plzenin Basinfirefest-tapahtumassa ja kaikesta aistii, että ryhmä on menossa kohti yhä suurempia valloituksia. Basisti Kaikka on satuttanut pikkurillinsä, mutta riehuu silti mukana seremoniamestarina ja harjoittaa myös lyhyesti yhteissoittoa korvaajansa, ”Suomen nuorimman miehen” Pyry Hanskin kanssa. Pusukin nähdään. Miesrakkautta, paahtoa, moshausta, metallihittejä, siitä on Stam1nan keikka tehty.
Homma on paketissa ja siirrymme tohtori Niemelän kanssa ilolienten pariin. Too old to rock? Mene ja tiedä. Reissun jälkeen väsymys on kova, mutta Niemelä kertoo pakottavansa mukaan jälleen ensi vuonna.