Kun Carcass palasi kartalle vuonna 2007, harva uskoi bändin tekevän uutta musiikkia. Reunion-kiertue kävi tyylikkäästä nostalgiatripistä, ja siihen se olisi voinut jäädäkin. Vaan kas! Nyt, syyskuun 13. päivänä ilmestyy Surgical Steel, joka on uusi, komea luku Carcass-diskografiassa. Lue koko Inferno #109:ssä julkaistu juttu!
Teksti: Vilho Rajala
Kuten muistelin jostain muinaisuudesta, Jeff Walker on haastateltava, jolta tarvitsee hädin tuskin kysyä mitään. Hän pulisee ummet ja lammet kyselemättäkin ja tuntuu kuljettavan keskustelua juuri siihen suuntaan kuin haluan, ilman sen kummempaa ohjailua. Hänen sarkastinen brittihuumorinsa ja yhtä aikaa omanarvontuntoinen ja vaatimaton asenteensa on jotain sellaista, johon näissä hommissa törmää harvoin.
Tästä on helppo vetää aasinsilta siihen, että Carcass on yhtye, jollaisia ei tule vastaan ihan päivittäin. Tämä goregrindin ja death metalin pioneeri kuuluu niihin ryhmiin, joissa on sitä kuuluisaa luonnetta. Särmää, karismaa ja jotakin erityistä. Carcass on ilkeä, hauska, väkevä ja ainutlaatuinen.
Kirkkaan Skype-yhteyden takaa höpöttävä basisti-laulaja on heti aluksi valmis puhumaan siitä, mistä kaikki toimittajat ovat kiinnostuneita: Michael Amottista. Arch Enemy -hommiin palannut kitaristi ei näet ollut mukana Surgical Steel -albumin tekoprosessissa. Sama pätee luonnollisesti AE-rumpali Daniel Erlandssoniin, joka soitti Carcassin reunion-kiertueella viime vuosikymmenen lopulla.
Viimeinen keikka tällä porukalla oli Oulun Jalometallissa 2010.
– Levypäätös syntyi kolme neljä kuukautta sen jälkeen. Se oli reunionin loppu, koska Arch Enemy -kaverit olivat päättäneet, etteivät halua jatkaa. Se oli meille ihan fine, koska ympyrä oli sulkeutunut. Minulle Oulu on tärkeä paikka, koska se liittyy kiinteästi niihin aikoihin, kun aloitin soittamisen uudelleen.
Amott oli sanonut reunionin alusta saakka, että hänestä Carcassin ei pidä tehdä uutta albumia. Walker ja kitaristi Bill Steer alkoivat kuitenkin keikkojen jälkeen tehdä kappaleita, ja Amott kuuli tästä maaliskuussa 2011.
– Meidän kahden ja kaikkien tämän jutun lukijoiden välillä voin kertoa, että hän otti silloin yhteyttä ja halusi sittenkin mukaan. Meillä oli jo yksitoista biisiä tehtynä ja studio varattuna. Minä sanoin, että puhu Billille. Tiesin, että Bill suhtautuu asiaan hyvin kyynisesti, kyynisemmin kuin minä, Walker hekottaa.
– En tarkoita tätä pahalla, vaikka se varmaan näyttää painettuna vähän pahalta. Mutta Miken asenne oli sellainen, ettemme halunneet häntä mukaan.
Steerillä ja Walkerilla oli edessään uusien jäsenten haaliminen. Steer muisti Abortedissa noihin aikoihin soittaneen Dan Wildingin, jonka Carcass-miehistö oli tavannut Amerikan-kiertueella. Steer ehdotti Walkerille, että he testaisivat hemmoa.
– Dan oli tehnyt meihin kaikkiin vaikutuksen. Hän oli rundin aikaan vain 17-vuotias ja on englantilainen, hehe. Bill seuraa aina rumpaleita tarkkaan ja piti Danin soitosta todella paljon. Me kokeilimme erästä toistakin englantilaista rumpalia, joka oli todella hyvä, mutta lopulta hän vain auttoi meitä ymmärtämään, kuinka kova Dan Wilding on!
Sydäntyömailla
Surgical Steel räjäyttää korville 1985-intron jälkeen kymmenen biisin verran musiikkia, jota vain Carcass voi saada aikaan. Makeiden kitaramelodioiden, Walkerin ärjynnän ja julman blast-jauhannan liitto kuulostaa yhtä tehokkaalta kuin Necroticismillä (1991) tai Heartworkillä (1993).
Jos tätä teosta pitäisi verrata johonkin bändin aiemmasta viidestä täyspitkästä, se osuu lähimmäksi juuri Heartworkiä. Walker ei nielaise väittämääni ihan kakistelematta.
– Heartwork on Billin suosikkilevy, muttei ehkä minun… Johtuukohan se tuotannosta, että se tuli mieleesi? Minusta tällä levyllä on mukana riffejä, jotka voisivat olla Reek of Putrefactionilta (1988), usko tai älä. Sillä erotuksella, että osaamme nykyään soittaa ja äänittää kunnolla.
En ole yksin Heartwork-mielleyhtymineni. Jonkinlaisena mainoslauseena Surgical Steelille viljeltiin taannoin sitä, että levy on kuin puuttuva lenkki Necroticismin ja Heartworkin välillä. Walkerin mielestä mukana on elementtejä kaikilta Carcass-levytyksiltä.
– Oli meillä biisejä, jotka kulkivat melkein Swansongin (1996) tunnelmissa. Ehkä ihmiset ovat ihan hyvillään, että jätimme ne pois, heh.
Kuten todettua, Walkerin oma tulkinta on yhtä tehokasta kuin aina ennenkin. Mies kuulostaa täydellisesti itseltään. Mutta miten äkäisten tekstien laadinta onnistui 17 vuoden tauon jälkeen? Oliko vaikea löytää itsestään oikeaa vaihdetta Carcass-kappaleiden tekstittämiseen?
– En ollut kirjoittanut tekstejä pitkään aikaan, joten se oli helppoa! Minulla oli intoa ja energiaa palata niihin maisemiin, joissa kirjoitin silloin ennen. Swansongin tekstit olivat aika yksinkertaisia, koska olin siihen aikaan pettynyt siihen, että ihmiset eivät ottaneet tekstejä vakavammin. Minusta tuntuu, että sanoituksiin keskitytään nykyään enemmän, Walker tuumaa.
Carcass on aina vältellyt ilmeisimpiä ratkaisuja sekä musiikissa että teksteissä. Walker myöntää rakastavansa nokkeluuksia ja sanaleikkejä, ja aivan samalla tavalla kappaleissa leikitellään ja varioidaan teemoja.
– Joskus Symphonies of Sicknessin (1989) ja Necroticismin aikaan olin sitä mieltä, että kertosäkeen tekeminen kappaleeseen on laiskuutta. Yritimme olla progressiivisia. Vielä nykyäänkin jos teen kertosäkeen, pyrin varioimaan sitä, jotta se pysyy mielenkiintoisena.
Rumpalin kahleet
Kun laiskuus nyt tuli puheeksi, se on tämän digitaalisen ajan yksi perisynneistä. Jos Walker piti aikoinaan kertosäkeen tekemistä laiskuutena, nykyään bändit eivät välttämättä edes soita kertosäettä studiossa kuin kerran. Sitä sitten monistetaan tarvittava määrä kappaleeseen.
Carcass ei toimi näin. Walker korostaa, että Surgical Steelillä jokainen sävel on soitettu ja sana laulettu siihen paikkaan, jossa se on. Levyllä ei käytetty edes klikkiä.
– Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Dan äänitti ilman klikkiä. Mieti millaista nykyaika on, heh heh! Hän on aina ennen joutunut metronomin orjaksi. Nyt hän oli vapaa ja siitä todella innoissaan.
Toinen Wildingin soitossa uusi elementti oli blastaaminen yhdellä jalalla. Sillä lailla se on Carcassissa aina hoidettu, ja Wilding omaksui yhden jalan tyylin mukisematta, vaikkeivät Walker ja Steer häntä siihen painostaneet.
Surgical Steelin tuotti Colin Richardson, bändin vanha hovituottaja. Hänhän oli puikoissa vanhoilla levyillä aina Symphonies of Sicknessistä asti.
– Edes hän ei ollut tehnyt levyä ilman klikkiä naurettavan moneen vuoteen! Luulen, että kukaan muu ei olisi ollut samalla tavalla messissä tässä projektissa. Andy Sneap miksasi, koska Richardson halusi hänen tekevän sen. Colin luottaa maailmassa ehkä kahteen ihmiseen, ja Sneap on heistä toinen.
Huomautettakoon, että klikittömyys ei todellakaan tarkoita epätarkkuutta. Siinä missä Ken Owenin tempot seilasivat vanhoilla Carcass-levyillä reippaanlaisesti, Wilding pitää timen tarkasti kuin kello. Moittia ei sovi myöskään Steerin ja Walkerin kirurgisentarkkaa soittoa.
Tulee mieleen, miksi ihmeessä ”se nyt vaan on niin”, että studioissa soitetaan klikin kanssa, jos ei sitä esimerkiksi kone-efektien tai muun takia tarvita? Miksi ihminen alistetaan soittamaan koneen sykkeellä, jos ei siihen ole syytä?
Studiotyöskentely on mullistunut monella muullakin tavalla sitten 1990-luvun. Walker ei kuitenkaan huomannut levynteossa suurempaa eroa. Digitaalisuus antaa mahdollisuuksia, mutta se on monella tapaa myös ylimääräinen päänvaiva.
– Olemme aina äänittäneet niin, että Bill soittaa ensin kaksin rumpalin kanssa. Kaikki muu tehdään sen jälkeen. Digitaalisuus on muka helpottanut asioita, mutta se vain vie aikaa. Kun on rajattomasti mahdollisuuksia ja tilaa, päätyy äänittämään aina vain lisää, eikä mikään ole kyllin hyvää. Ennen vedettiin nauhalle, eikä ottoja otettu uusiksi elleivät ne olleet selvästi paskoja.
Ken Owenin puumerkki
Carcass-miehistön täydentää nykyään kitaristi nimeltä Ben Ash, mutta hän ei soittanut nuottiakaan Surgical Steelille. Kaikki kitarat levyllä ovat Steerin soittamia. Melkoinen savotta mieheltä, joka kuvitteli vielä kuusi vuotta sitten, että Carcass-tyylinen soitanta ei enää taittuisi.
Ash löytyi YouTubesta. Hän on kitaraopettaja, jolla on netissä oma Unsung Guitar Heroes -tribuuttisarjansa. Yksi osa oli omistettu Bill Steerille, ja Ash soitteli siinä materiaalia niin Napalm Deathiltä, Carcassilta kuin Firebirdiltäkin (eli Steerin Carcassin jälkeiseltä bluesrockbändiltä).
– Me yritimme myös yhtä vanhaa Aborted-kitaristia, Sebastien Tuvia, ja hän oli hyvä komppikitaristi, mutta liidit eivät olleet kyllin vahvasti hallussa. Jälleen kerran ymmärsimme hänen avullaan, miten kova Ben on.
Levy tehtiin siis Steerin, Walkerin ja Wildingin kesken kolmistaan. Metodi oli sama kuin aina ennenkin: soitellaan ja jamitellaan.
– Yksi biisi sikisi riffeistä, jotka Billillä oli jo vuonna 1996. Minä tein yhden biisin, ja aika moni syntyi Billin ideoista, joita Dan sitten nopeutti blast-tempoihin saakka. Niin Carcass-musiikkia on aina tehty, vähän niin sun näin.
Kuten studiotyössä, myös sävellysvaiheessa Carcass luotti vanhan liiton tekemisen meininkiin.
– Kuten tiedät, monet nykylevyistä sävelletään makuuhuoneissa GarageBandilla tai Pro Toolsilla, ja näistä makuuhuonedemoista muut soittajat sitten opettelevat biisit. Sellainen ei sovi meille. Me pidimme bänditreenejä. Emme kovin paljoa, mutta reilusti yli paritkymmenet vuoden aikana. Siinä ajassa ehti kyllä tehdä levyn, kun keskittyi.
Levylle hankittiin myös alkuperäisrumpali Ken Owenin siunaus. Hänet tuotiin studioon viimeisenä äänityspäivänä.
– Täydellisessä maailmassa Ken olisi tietysti ollut mukana uuden levyn teossa. Mutta jos nyt totta puhutaan, Ken ei ole tehnyt musiikkia lainkaan Necroticismin jälkeen, rumpujensoitto tietysti pois lukien. Ja kuten kaikki tietävät, hän ei ole täysin toipunut.
Walker viittaa Owenin vuonna 1999 saamaan aivoverenvuotoon, joka vaivutti rumpalin koomaan kuukausiksi ja vei miltei tuonelan porteille. Hänen ei pitänyt pystyä enää edes kävelemään, mutta toisin kävi. Vaikka fysiikka ei toimi entiseen malliin, Owen jopa vieraili Carcassin kanssa lavalla muutamaan otteeseen vuosina 2008–10.
Steering Bill Steer
Millainen bändi Carcass on vuonna 2013? Walkerin mukaan rento ja välitön, eikä missään nimessä mikään rahantekokone. Bändikemiassa on hyvä tasapaino nuorta energiaa ja vanhojen jäärien jukuripäisyyttä.
– Kaikki on tosiaan aika rentoa. Ex-jäsenten mielestä jopa epäammattimaista, heh heh. Bändi on olemassa, koska haluamme pitää hauskaa. Emme ota itseämme liian vakavasti, eikä meillä ole egoja… Tai no minulla kyllä on, muttei se ole kovin iso, hah!
Steer ja Walker ovat käyneet keskenään läpi omat kahinansa jo vuosia sitten.
– Nykyään suhtaudumme toisiimme vähän ystävällisemmin. Osaamme arvostaa toistemme ideoita. Takavuosina minä runnoin omat ideani läpi väkisin, vaikka se olisi ärsyttänyt muita kuinka paljon. Tällä kertaa pari minun ideaani äänestettiin kumoon Billin ja Danin toimesta, ja se oli minulle ihan ok.
Walker sanoo, että jos Carcassissa joku on diktaattori, se on hän itse. Lausunnossa on vähintään puolet ironiaa.
– Bill varmaan sanoisi, että Carcass on minun bändini. Mutta sehän ei pidä paikkaansa. Carcass oli alun perin Billin ja Kenin bändi, jossa Ken ei ikävä kyllä ole enää mukana. Bill on tärkein musiikillinen voima. Kaikki alkaa hänestä.
Kun Carcass palasi takaisin yhteen vuonna 2007, Amottin, Walkerin ja Steerin välillä ei ollut mitään vanhoja kaunoja.
– Bändihän on tunnetusti kuin avioliitto. Minä, Bill ja Mike olimme kauan erossa toisistamme, joten oli oikein mukavaa tavata uudestaan. Nuorena on vaikeampi puhua ja olla avoin. Siitä syntyy kitkaa. Vanhempana oppii keskustelemaan.
Tuntuu hassulta, että Carcassin paluu oli aluksi Amottin idea, vaikka juuri hän ei ole mukana levyllä. Hän puhui Walkerille ja Steerille sitkeästi paluukeikoista aina 2000-luvun alkuvuosista asti, kun Arch Enemy alkoi menestyä. Fanit tulivat jatkuvasti puhumaan Amottille Carcassista.
– Hän ehdotteli meille jo joskus 2003, että voisimme tehdä jonkun Heartwork-juhlakeikan. Billiä ei kiinnostanut yhtään, enkä ole ihan varma kiinnostiko minuakaan. Aloin miettiä asiaa vasta kun aloin soittaa Brujerian kanssa vuonna 2006.
Walker koki Brujeriassa saman kuin Amott AE:n kanssa. Fanit kyselivät Carcassista tämän tästä. Kun Walker huomasi, miten suosittua äärimetalli jälleen oli ja miten hassulta tuntui soittaa jonkun muun bändissä vaikka omakin olisi naftaliinissa, Carcassin paluu alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.
Jarruna oli yhä vain Bill Steer, joka oli täysin vakuuttunut, että Carcassin tyylinen musiikki ei lähtisi häneltä enää yhtään.
– Lopulta Mike raahasi Billin kotiinsa ja antoi hänelle kitaran käteen. He alkoivat soittaa vanhoja riffejä. Kävi ilmi, että kyllä hän osaa yhä tällaistakin soittaa! Metalli on kirjoitettu hänen genomiinsa.
Ei autotallisoundille
Walker muistaa voitonriemuisen hyvin, että vuonna 2007 Carcassin paluussa oli vielä yksi mutka senkin jälkeen, kun Steerin kelkka saatiin kääntymään. Michael Amott vaati, että Arch Enemyn silloinen manageri alkaa hoitaa myös Carcassia. Tämä ei käynyt Walkerille ollenkaan.
– Bill oli myöntyväinen idealle, mutta minä en suostunut. No, kun seuraavan kerran palasimme saman pöydän ääreen, Arch Enemy oli antanut kyseiselle managerille potkut, heh heh.
Pyörät lähtivät pyörimään ja tarjouksia alkoi ropista. Muistan itsekin hullaantuneeni Carcassin sympaattisesta ja tappavantehokkaasta keikasta Tuskassa 2008.
– Tiesin että vastaanotto tulisi olemaan hyvä, koska saimme ihan naurettavan hyviä tarjouksia. Mutta oli se silti yllätys! Keikoilla ei ollut pelkästään vanhaa väkeä vaan myös junioreita! Kokonainen uusi sukupolvi.
Walker pohtii, kuten minäkin jutun alussa, että Carcassissa on jotakin spesiaalia. Jotakin sellaista, joka poikkeaa kaikista muista. Sen huomaa nytkin, kun Surgical Steel on vasta tulossa. Kaikki, joille olen puhunut yhtyeen uudesta levystä, ovat olleet tohkeisen kiinnostuneita. Odotusarvo on valtava, ja kun olen voinut todeta, että odotuksille on tulossa katetta, ilo on ollut silminnähtävää.
– Jotkut vanhat bändit palaavat yhteen, ja vaikka se on olevinaan iso juttu, se ei lopulta ole kovin iso juttu. Jotain ihmeellistä Carcassissa on. Tämä levyhälinä on ollut taas yksi yllätys.
Levyltä on lohkaistu kuunneltavaksi teaservideo ja yksi kokonainen biisi, Captive Bolt Pistol. Jos Jeff Walkerilta kysyttäisiin, levyltä ei olisi annettu kuunneltavaksi nuottiakaan ennen ilmestymistä, mutta näinä aikoina on vähän pakko.
– Kyllä minä ymmärrän, että ruokahalua täytyy kiihottaa. Ja palaute on ollut valtaosin hirveän positiivista! Tietysti on aina niitä, jotka odottavat ja haluavat meidän kuulostavan joltain autotallibändiltä. Kyllähän me voisimme jos haluaisimme, mutta kun emme halua! Jos äänittäisimme Reek of Putrefactionin tässä ajassa, tuottaisimme sen kuten tämän levyn. Se on niin yksinkertaista.
Lämppärinä on parasta
Walker kertoo, että suunnitelmia massiivisista maailmankiertueista ei ole. Tämä bändi haluaa pitää hauskaa eikä olla minkään koneiston osa.
Tiedossa on kiertue Amon Amarthin kanssa loppuvuonna. Tämä kombo poikkeaa Helsinkiinkin joulukuussa. Pesti on Carcassille mieleinen.
– Mehän emme ole olleet sellaisella rundilla sitten 1990-luvun! Siitä tulee hauskaa. Lämppärinä oleminen on aina siistimpää kuin pääesiintyjän pesti. Ei ole paineita ja on aina mahdollisuus olla kovempi kuin pääbändi! Kaikki bändit haluavat pääesiintyjiksi, koska he haluavat rahat ja glorian ja nimen isolla julisteeseen. Lämppärinä on rennompaa.
Walker muistelee vuoden 1992 Gods of Grind -rundia, jolla Carcass kiersi Entombedin kanssa.
– Tappelimme ensin siitä, kumpi olisi pääesiintyjä. Kun rundi alkoi, aloimme tapella siitä, kumpi saisi olla lämppäri, koska nokitimme jatkuvasti keikoilla toisiamme! Lämppärin keikka oli aina parempi. Kun pääesiintyjä soittaa, osa jengistä alkaa jo lähteä. Lämppärin aikana kukaan ei lähde!
Vaikka Michael Amott jäi kelkasta, Bill Steerin ja Jeff Walkerin keskinäinen kunnioitus ja ystävyys kantoivat idean Carcassin kuudennesta albumista maaliinsa. Kuinka paljon miesten kemia on Walkerin mielestä muuttunut kaikkien näiden vuosien aikana?
– No jaa. Bill ei ennen juurikaan juonut alkoholia, mutta nykyään hän ryypiskelee aika tavalla. Hän on vähän dekadentimpi hahmo kuin ennen. Mutta hän on mukava mies eikä koskaan sano pahaa kenestäkään, vaikka hänellä on vankat mielipiteet. Minullahan on suorastaan kusipään maine, mutta osaan minäkin olla mukava.
Carcassin perintö on harvinaisen ilmiselvästi kuultavissa sangen monen myöhemmän yhtyeen tekemisissä. Tuntuu ihmeelliseltä, että näin merkittävästi äärimetallin historiaan vaikuttaneen bändin synty oli aikoinaan ainakin Walkerin mukaan todella pienestä kiinni.
– Jos Slayer olisi tehnyt Reign in Bloodin (1986) jälkeen levyn, jolla olisi ollut blastbeateja, Carcass ei olisi ehkä syntynytkään. Me halusimme täyttää sen tyhjän kohdan musiikissa, jota suosikkiyhtyeemme eivät täyttäneet. Sitä kesti aikansa, ja lopulta olimme rättiväsyneitä ja tunsimme, että olimme kalunneet musiikilliset lähtökohtamme tyhjiin. Mutta nyt meillä on taas virtaa!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2013 (#109).