Käynnistymässä on intensiivinen seremonia, jota johtaa uhkaavan näköinen, pitkään mustaan kaapuun verhoutunut sarvipää. Hänen tukenaan seisoo kolme lohduttomaan tyhjyyteen tuijottavaa kalpeakasvoista adjutanttia. Yhtäkkiä läpitunkematon pimeys väistyy korventavan kuumien tulenlieskojen sekä rintalastaa takovan äänenvoimakkuuden tieltä.
Ei suinkaan. Emme ole vierailulla hornan seitsemännellä portilla, eikä seremoniamestari ole itse vanha kehno. Joillekin – esimerkiksi Puolan katoliselle kirkolle – Adam Nergal Darski saattaa merkitä itse paholaisen ruumiillistumaa, mutta elämän (ja kuoleman) suurista kysymyksistä toisella tavalla ajatteleville hän on pikemminkin valontuoja.
Hypätäänpä pari tuntia myöhemmäksi, näyttävän show’n jälkeiseen aikaan. Alkuvuodesta 2014 ilmestyneen The Satanist -albumin parintuhannen berliiniläisen iloksi juuri esittäneen Behemothin laulaja-kitaristi istahtaa kaksikerroksisen kiertuebussin oleskelutilan penkille. Nergal kertoo olevansa esiintymisen jäljiltä väsynyt mutta onnellisen tyytyväinen.
Huomautan Nergalille todistaneeni oman Behemoth-historiani ylivoimaisesti intensiivisimmän konsertin, vaikka nähtyjä esityksiä on aikamoinen liuta. Englantia vain häviävän pienellä korostuksella puhuva muusikko kiittää palautteesta.
– Olen todella tyytyväinen The Satanistiin. Se tuntuu edelleen pirun hienolta teokselta. Minä todella, todella tarkoitan tätä. Päätimmekin joskus viime vuonna, että nyt jos koskaan meidän täytyy esittää albumi alusta loppuun konserttiolosuhteissa.
Tämä päätös on ollut ilmeisen onnistunut?
– Kun ryhdyimme treenaamaan The Satanistin biisejä, mieleen nousi kieltämättä epäilyksiäkin. Haluavatko fanit sittenkään kuulla koko levyn livenä? Ja niin edelleen. No, soitimme ensimmäisen The Satanist -keikan Kööpenhaminassa tammikuun lopulla. Iltama oli loppuunmyyty ja yleisön tunnelma korkealla, mutta vielä tuonkin esiintymisen jälkeen minua mietitytti, Nergal lausuu.
– Tein liikaa henkilökohtaisia soittovirheitä, eikä oma fiilikseni ollut muutenkaan kovin hyvä. Tämä ei tullut yllätyksenä, sillä kiertueen ensimmäinen keikka on aina haastava. Kitaran soittaminen ja laulaminen yhtä aikaa, välispiikkien miettiminen, pyrojen muisteleminen ja kaikki muu vaatii hirveästi kapasiteettia. Erheitä tulee ja kommelluksia sattuu joka tapauksessa, ja niistä on vain päästävä yli.
– Onneksi jo kiertueen toinen konsertti Göteborgissa sujui aivan toiseen malliin. Tajusin vähän myöhemmin, että se oli eräs Behemothin historian tärkeimmistä esiintymisistä, sillä keikka avasi minulle uuden puolen The Satanistista – siis minulle, kappaleiden säveltäjälle ja tekstien kirjoittajalle. Joka solulla mukana hengittävän yleisön edessä ymmärsin nimittäin sen, että The Satanist on itse asiassa tarkoitettu livenä esitettäväksi. Osa albumin materiaalista syntyi tervehtymiseni ollessa kesken, suuren epävarmuuden keskellä, ja Göteborgin talvessa pitkäsoitto heräsi eloon aivan uudella tavalla. Varsinkin ne itselleni merkittävimmät biisit, O Father O Satan O Sun! ja Ora Pro Nobis Lucifer, tuntuivat aivan mielettömiltä kokemuksilta.
Kertoisitko hieman enemmän The Satanistin valmistelutyöstä? Levyn tunnelma on yksinkertaisesti vaikuttava.
– Biisien intensiivisimmässä kirjoitusvaiheessa elin viikkoja melkeinpä eristyksessä eräässä varsovalaisessa asunnossa ja sävelsin aivan taukoamatta. Se oli huimaa aikaa, sillä tiesin tekeväni merkittävää metallialbumia – ainakin Behemothin omalla mittapuulla.
– Olin tuolloin rakastunut puolalaislaulaja Dodaan [Dorota Rabczewska], mutta suhde ei loppujen lopuksi kestänyt. Olin eromme vuoksi pitkään todella alamaissa, ja tämänkin melankolian kuulee The Satanistin kappaleista.
Ei pelkkää juhlaa
Gdynian kaupungissa, Gdańskin kupeessa, pohjoisessa Puolassa vuonna 1977 syntynyt Adam Michał Darski (Michał vaihtui Nergaliksi virallisesti vuonna 2012) perusti Behemothin vuonna 1991 innostuttuaan muun muassa Mayhemistä, Darkthronesta, Emperorista ja Beheritistä. Nergal käytti aluksi taiteilijanimeä Holocausto, joka oli kunnianosoitus viimeksi mainitun rovaniemeläisen black metal -yhtyeen laulaja-kitaristille Marko Laiholle alias Nuclear Holocaustolle.
Behemothin ohella Nergal on työskennellyt vuosien mittaan useiden bändien kanssa, joista mainittakoon Vader, Nile, Fields of the Nephilim sekä ”Danzig-vaikutteinen” Wolverine. On hauska yhteensattuma, että Gdańskin saksankielinen nimi on Danzig.
– Tosiaan, Behemothin perustamisesta on kulunut jo neljännesvuosisata. Olemme tehneet uramme aikana jo vaikka mitä, mutta kaikki nämä vuodet ovat menneet todella nopeasti. Lisäksi, kun nyt katselen olkani ylitse, jopa ne kaikista ikävimmätkin ajat tuntuvat täysin tarkoituksellisilta. Sen olen todellakin oppinut, ettei bändin pyörittäminen ole koskaan pelkkää juhlaa.
Millaista oli elää Puolassa rautaisen esiripun (1945–1990) takana?
– Olihan se monin tavoin erikoista aikaa, varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna. Toisaalta taas elämämme sujui aivan hyvin Neuvostoliiton valvovan silmän allakin. Emmehän me tienneet läntisestä Euroopasta paljonkaan, Nergal naurahtaa.
– Länsimaisen musiikin hankkiminen oli hyvin hankalaa, vaikka Puolaan toki salakuljetettiinkin piraattikasetteja. Muistan kuulleeni pikkupoikana ainakin Iron Maideniä. Olisinkohan sitten ollut 12-vuotias, kun lähdimme lomamatkalle Tshekkoslovakiaan. Löysin eräästä pikkukaupungista kirjakaupan, ja he sattuivat myymään myös musiikkia. Ostin sieltä tshekkiläisen Master’s Hammerin demoja, ja voi sitä onnen hetkeä, kun pääsin kuuntelemaan niitä kotiin.
Miten hankit tai sait ensimmäisen kitarasi?
– Kunnon sähkökitaran ostaminen oli kommunismin aikana käytännössä mahdotonta, joten rakensin isäni kanssa kitaran eri paikoista haalimistani osista. Endless Damnation -debyyttidemomme [1992] kitarat on soitettu tällä itse kasatulla instrumentilla, ja sen taitaa myös kuulla. Meillä ei ollut niihin aikoihin yhtään rahaa, joten toimintamme oli sataprosenttisen DIY-pohjaista.
– Intohimo bändihommiin oli kuitenkin niin valtava, että menimme kaikkien mahdollisten muurien läpi vaikka päällämme seisten. Alkuaikoina vaikeudet kieltämättä tuntuivat ylivoimaisilta, mutta jotenkin Behemoth aina selvisi. Onneksi.
Levytyssopimuksen saaminen taisi olla tuolloin haastavaa?
– Lievästi sanoen! Sehän tuntui aivan käsittämättömältä, kun nuoret puolalaispojat pääsivät tekemään muutamien demojulkaisujen jälkeen studioalbumia. Yhtä hyvin joku olisi voinut tulla sanomaan minulle, että pihalle laskeutui juuri ufo, hyppää kyytiin, Nergal nauraa.
– Vuonna 1995 ilmestynyt debyyttimme [Sventevith (Storming Near the Baltic)] on julkaistu uudelleen jo aika monta kertaa, niin lupien kanssa kuin ilman, joten ehkä emme menneet sen levyn kanssa täysin metsään.
Mikä vie sinua ja Behemothia eteenpäin nykyään?
– Loputon intohimo, edelleen! Rakastan tätä bändiä kenties enemmän kuin koskaan, vaikka muutkin asiat tulevat iän karttuessa tärkeämmiksi.
Oikeita valintoja
On helppo ymmärtää, että metallibändin levytyssopimus oli kommunismin jälkeisessä Puolassa melkein ennenkuulumaton asia, Vaderistä huolimatta. Mutta miten oli konserttien laita?
– Esiintymismahdollisuuksia ei juurikaan tarjoutunut, yksinkertaisesti siitäkin syystä, ettei keikkapaikkoja tai soittokamoja ollut aivan joka kylässä. Tai edes joka kaupungissa, Nergal hymähtää.
– Ihka ensimmäinen Behemoth-esiintyminen tapahtui koulusalissa Eternal Damnationin aikoihin, mutta en todellakaan laske sitä varsinaiseksi keikaksi. Tai ainakin se oli äärimmäisen huono sellainen! Oikeastaan aloimme soittaa livenä vasta kakkoslevy Gromin [1996] jälkeen. Meillä oli tarpeeksi biisejä, käytimme maskeja ja niin edelleen. Kaikki varhaiset esiintymiset olivat sinänsä tärkeitä tapahtumia, mutta vasta Gromin myötä tajusimme, että Behemoth saattaa olla jonakin päivänä varteenotettava liveyhtye.
Behemoth on rundannut ympäri maita ja mantuja yli kaksikymmentä vuotta, vaikka tahti on tiivistynyt toden teolla vasta 2000-luvun edetessä. Millaista kiertue-elämä on nykyään?
– Kuten spiikkaan lavallakin, tuntuu helvetin hyvältä olla elossa. Toisin sanoen myös rundilla tuntuu hyvältä, Nergal aloittaa.
– En pidä paikallaan olemisesta, tai ainakaan laiskottelusta. Tämä on tietenkin klisee, mutta katson elämää täysin uudelta kantilta sairauden ja tervehtymisen jälkeen. Se ajanjakso muutti minua ihmisenä aivan hirveästi. Kun avaan nykyään aamulla silmäni, en ryhdy miettimään ikäviä asioita vaan yritän nauttia alkavasta päivästä. Mietin myös valintoja entistä tarkemmin, sillä en halua tuhlata aikaani esimerkiksi vääriin ihmissuhteisiin.
– Kiertueella oleminen on hyvin erilaista takavuosiin verrattuna. Nykyään herään hyvissä ajoin, syön aamupalan ja katson, löytyykö jostakin lähistöltä kuntosalia. Lounaan jälkeen saatan lähteä tutkimaan kaupungin nähtävyyksiä tai mennä vain istuskelemaan johonkin kahvilaan. Soundcheckin molemmin puolin lueskelen kirjoja tai katson jotakin elokuvaa. Keikan jälkeen saatan hyvinkin ottaa pari lasia viiniä.
Tarkoittiko pari lasia takavuosina paria pulloa?
– En ole oikein koskaan juopotellut kaksin käsin, mutta kyllähän aikaisemmin tuli naukkailtua enemmän. En yksinkertaisesti enää jaksa pahoja krapuloita!
Ketkä tien päällä tapaamasi kollegat ovat jääneet mieleen?
– Eräs on ehdottomasti Lemmy – enkä sano tätä siksi, että hän menehtyi. Lemmy oli kaikkea sitä, mitä hänestä kerrotaan: ystävällinen ja kohtelias herrasmies. Mies oli huonossa kunnossa, mutta kyllähän hänen poismenonsa pysäytti. Eräs rockhistorian luku päättyi Lemmyn myötä, ehdottomasti.
Entä Venom-legenda Conrad ”Cronos” Lant?
– Cronos on aivan mahtava tyyppi. Tapasin hänet ensimmäisen kerran Metal Hammerin Golden Gods -tilaisuudessa 2009. Menin esittäytymään, sillä Venom on minulle jättiläismäisen tärkeä yhtye. Olemme sen jälkeen törmänneet silloin tällöin, ja viime kesänä satuimme belgialaiselle Alcatraz-festivaalille samana päivänä. Seisoin lavan sivulla Venomin aikana, ja Cronos viittoili In League with Satan -biisin alussa, että tule laulamaan taustoja, Nergal kertoo.
– Minulla oli Belgiassa tarkoituksella mukana iso Venom-kokoelmani, ja Cronos pistikin puumerkkinsä jokaiseen levyyni. Tuo nimikirjoitussessio muuttui melko hämmentäväksi, sillä Cronos paljasti diggailevansa Behemothia kovasti. En ollut uskoa korviani!
– No, tarinahan jatkuu… Venom Inc., siis Mantasin [Jeff Dunn] ja Abaddonin [Anthony Bray] Venom, esiintyi äskettäin Puolassa, mutta olin silloin omalla kiertueella muualla. Eräs ystäväni vei tämän saman kokoelman heidän nimmaroitavakseen, ja nyt kaikissa Venom-vinyyleissäni on alkuperäisten jäsenten puumerkit!
Jatkossa rauhallisemmin
Gdańskin yliopistosta valmistuneen, muun muassa parturiliikkeitä (!) viime vuosina perustaneen Nergalin matkan varrelta löytyy mielenkiintoinen käänne jos toinenkin. Uransa alkuvaiheilla – siis pikkupoikana – hän oli mukana norjalaisbändien muodostamasta Black Circle -”salaseurasta” vaikutteita saaneessa Temple of Infernal Fire -ryhmässä. Porukkaan ajautui myös äärioikeistolaisesta ajattelusta kiinnostuneita ihmisiä, jolloin Nergal katsoi paremmaksi poistua takavasemmalle saaden samalla joidenkin ryhmän jäsenten vihat niskoilleen.
– Politiikka, muodossa tai toisessa, ei ole minun juttuni, ja tällaisten tulenarkojen kysymysten kanssa täytyy olla muutenkin varovainen. Phil Anselmo voisi varmaan kertoa tästä lisää, Nergal aloittaa.
– Anselmo teki tietenkin tyhmyyksiä, mutta näytäpä minulle yksikin rockbändi, jonka kiertuebussissa ei olisi joskus kuultu rankkoja vitsejä aiheesta tai toisesta. Pikimustalle huumorille voi olla pienessä piirissä paikkansa, mutta se paikka ei tietenkään ole kameroiden edessä.
Oman kohun keskelle Nergal joutui vuonna 2010, kun kolme vuotta aikaisemmin lavalla tapahtunut raamatunrepiminen nousi otsikoihin. Artisti vetosi sananvapauteen, mutta syvästi katolisessa Puolassa välikohtaus eteni oikeuden eteen.
– Tapausta käsiteltiin Puolan eri oikeusasteissa, ja olin itse valmis viemään asian EU:n tasolle. Se kuitenkin jäi, sillä en lopulta saanut tuomiota. Kaikkiaan prosessi kesti vuosia.
Nergalin ura jatkuu, joten kohuja saattaa olla tiedossa jatkossakin. Mitä on ylipäänsä luvassa seuraavaksi?
– Käynnissä oleva rundi loppuu lokakuussa. Se tarkoittaa sitä, että The Satanist -albumi on pitänyt meidät tien päällä melkein kolme vuotta, Nergal muistuttaa.
– Niin, entä sitten? Minulta löytyy uusia Behemoth-aihioita, mutta en ole valmis heittäytymään varsinaiseen levyntekoon heti kiertueen jälkeen. Emme aio kiirehtiä seuraavan julkaisun kanssa millään tavalla, vaan käymme työhön vasta sitten, kun aika tuntuu täsmälleen oikealta. Miltä seuraava albumi tule kuulostamaan? En tiedä, mutta emme ainakaan halua toistaa itseämme.
Kun Nergalin kanssa ottaa puheeksi tulevaisuuden ”noin muuten”, muusikon vastaus ei ehkä ole se kaikista tyypillisin.
– Totta puhuakseni, haluaisin löytää jossain vaiheessa elämäni rakkauden ja perustaa perheen. Rakkauden voima on kuitenkin se kaikista suurin, muusikko sanoo.
– Ylipäänsä tahdon lopettaa turhan kiirehtimisen ja ottaa jatkossa vähän rauhallisemmin. En halua havahtua kuusikymppisenä siihen ikävään ajatukseen, etten ole ehtinyt nauttia elämästä lainkaan.
Miten tähän yhtälöön sopii se, että aiot julkaista lähikuukausien aikana ensimmäisen soololevysi?
– Niinpä, Nergal nauraa.
– No, minulla oli sisäinen pakko tehdä oma albumi. Olen aina digannut myös muustakin kuin metallista, ja esimerkiksi Johnny Cash aivan on mieletön artisti. Ensi syksynä ilmestyvä levy sisältää tummasoundista bluesia, folkia ja kantria. Musiikki ei välttämättä viehätä Behemothin diehard-faneja, mutta se ei ole minulle mikään ongelma. Teen täsmälleen mitä haluan, ja jos joku tykkää siitä, hyvä. Jos joku ei tykkää, ei se minua haittaa!
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 6/2016.