Riutta: modernia suomiprogea (kenties) raskaampaankin makuun – lue haastattelu!

Maastamme on noussut viime aikoina muutamia kovia progressiiviksi kutsuttuja rockbändejä. Orkat kuten Sammal ja Malady saavat seuraa loistavan kakkosalbumin hiljattain julkaisseesta Riutta-yhtyeestä, joka vuoropuheli Infernon kanssa koko vahvuudessaan.

29.04.2016

Niin sanotun progen paradoksi on, että esitetty musiikki on monesti kaikkea muuta kuin progressiivista. Se, että jo 1970-luvulla tehtyjä asioita yritetään emuloida mahdollisimman tarkasti joka kulmasta, ei välttämättä täytä edistyneisyyden kriteerejä.

Oulaisissa toistakymmentä vuotta sitten perustetun, sittemmin tukikohtansa Oulusta löytäneen Riutta-yhtyeen Sinun täytyy elää vielä kerran -kakkosalbumi ilahduttaa perinpohjaisella ei-ummehtuneisuudellaan. Se tarjoaa aidosti ajatonta musiikkia, jota ei yksinkertaisesti pysty sijoittamaan yhdelle tietylle aikakaudelle. Eikä oikein kahdellekaan.

– Kiinnostavia progebändejä tulee nykyään vastaan harvakseltaan, sillä genressä kuljetaan usein tallattuja polkuja idolien perässä, Riutan kitaristi-laulaja Henri Turunen myöntää.

– Meitä ei kauheasti kiinnosta mennä sinne, vaan pyrimme enemmänkin jonnekin rajatilaan. Siellä on yksinäistä ja usein vähän vaikeaa, kun suoria verrokkeja ei välttämättä löydy. Kenties juuri tämä on sitä progressiivisuutta.

– Usein erilaisten elementtien jännitteestä löytyy myös musiikillisesti kiinnostavampia juttuja puhdasverisen progeilun tai hissuttelun sijaan, basisti Antti takalo pohtii.

– Aidosti progressiiviset jutut tulevat monesti progekarsinan ulkopuolelta, kuten nyt vaikkapa Grizzly Bearilta tai Oranssi Pazuzulta, rumpali Jarkko Kangas jatkaa.

Crimsonin nimeen

Kun nimienpudotteluun päästiin, täytyy sammuttaa uteliaisuus aiheesta, mitkä bändit ja levyt ovat vaikuttaneet Riuttaan eniten. Ja Infernon sivuilla kun ollaan, voisitte toki paljastaa myös raskaammat suosikkinne.

– Viisi tärkeintä vaikuttajaa minulla: Opeth Watershediin asti, Mars Volta, King Crimson, Magma ja Mastodon, aloittaa kitaristi Mikko Vuorela.

– Countrysta olen ottanut kitarointiin paljon vaikutteita – mikä ei vielä uudella levyllä hirveästi kuulu. Philip Glassin säveltämän Koyaanisqatsi-soundtrackin olen kuunnellut puhki. Mitä raskaampaan tulee, nykyään tulee etsittyä raskautta jollain muulla tavoin kuin metallin kautta. Swans ja Magma ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka musiikki voi olla raskasta olematta metallia.

– Itselläni suurimmat vaikuttajat ovat Radiohead, Tool, King Crimson ja Nick Drake, Henri luettelee.

– Ne muodostavat kivijalan, jota ei pääse karkuun. Kuuntelen paljon uutta musiikkia ja innostun uusista bändeistä aika helposti. Jos kuulen jotain raikasta, se saattaa päästä vaikuttamaan myös omaan musiikkiin nopeallakin aikajänteellä.

– Mun rumpujensoitossa kuulunee paljon Led Zeppelin- ja Genesis-vaikutteita ja jatsia. Sitten taas vaikkapa basistin työskentelystä jatsia saa hakea, Jarkko huomaa.

– Tästä sekametelistähän se Riutta-soppa monessa mielessä syntyy. Myös Mastodonin, Opethin ja Meshuggahin levyt ole pyörähtäneet aika monen bändin jäsenen levylautasella jossain vaiheessa, vaikka ainakaan nykymuotoisesta Riutasta niiden vaikutusta ei kovin helposti huomaa.

– Raskaamman musan edustus on tosiaan vaikutteiden kirjossa vähemmällä, mutta allekirjoittaneen näkemykseen antaumuksellisesta jyräämisestä on vaikuttanut suuresti Killing Joke, jonka keikka Ilosaaressa 2009 on edelleen yksi kovimmista. Muita suosikkeja on jo Jarkon aiemmin mainitseman Oranssin Pazuzun tapaiset huuruisemman laidan edustajat. Myös Voivodin ja Vektorin kaltaiset äkäisemmät esitykset toimii, Antti heittää.

– King Crimson lienee se omaan tekemiseen eniten aikoinaan vaikuttanut bändi, mutta nykyään tulee kuunneltua musaa hyvin laajasti. Max Richterin erinomainen From Sleep ja muu vähän hitaampi musiikki on pyörinyt taajaan levylautasella. Jos niistä ei tartukaan suoria musiikillisia vaikutteita, erilaiset soundilliset ratkaisut jää usein pyörimään mieleen.

Riutan Kaikki on hyvin -ensialbumi (2013), hyvä levy sekin, tuntuu uuteen albumiin verrattuna harjoitustyöltä. Selvää kehitystä on tapahtunut, minkä myöntää bändi itsekin.

– Ensimmäinen levy oli tietynlainen reset-painallus. Askel, joka piti ottaa; saada vanhat kappaleet mielestä kummittelemasta, jotta pystyi luomaan uutta, Henri sanoo.

– Kakkosalbumilla olemme tavoitelleet äkkivääryyden ja kulmikkuuden sijaan syviä tunnelmia ja luottaneet niihin. Pyrkimys on päästä yhä syvemmälle. Matka on vasta alussa.

– Tuntuu, että bändin äänen perustekijät hahmottuivat tällä toisella levyllä. Muotoutui tavallaan hyvä kohtaamispaikka, josta on hyvä eksyä tuntemattomille maille ilman, että joutuu täysin hukkaan, Jarkko kuvailee.

– Ekan levyn myötä ainakin mulle valkeni myös se, millaista musaa en halua Riutan kanssa tehdä: äkkiväärää singahtelua ilman luontevaa kaarta tai pointtia.

Luovassa transsissa

Myös Riutan lyyrinen anti toimii. Millaisia vaikuttajia sinulla, Henri, on tällä saralla ja kuinka kuvailisit albumin tekstejä niitä kuulemattomille?

– En osaa sanoa vaikuttajia muista lyyrikoista. Enemmänkin imen tunnelmia elokuvista, kirjallisuudesta, kuvataiteesta ja populaarikulttuurista. Siltä osastolta voisin äkkiseltään heittää pöytään nimet Andrei Tarkovski, George Orwell ja Andrew Wyeth.

– Minulla on sanoitusten suhteen omituisia dogmeja. Välttelen arkisuutta ja pyrin ajattomuuteen. Esimerkiksi kaikki modernit keksinnöt ovat suoriltaan pannassa. Tästä syystä olen usein aika ahtaalla, kun kirjoitan tekstejä. Puen sanoiksi tunteita, jotka alitajunnassa velloo. Usein mielessäni on jokin tarina, josta sitten heitän alun ja lopun pois ja jään fiilistelemään pysähtynyttä kohtausta siellä tarinavirrasta.

Lyriikoissa on varsin melankolinen, ajoittain pahaenteisen surullinenkin vire. Kuinka paljon faktalla, että tulette Pohjois-Pohjanmaalta, tuosta jöröjukkamenon kehdosta, on tekoa asian kanssa?

– Lähtökohtaisesti lähdin tekemään lyriikoiltaan toiveikkaanvaloisaa albumia, mutta lopulta se fokus taisi taas kääntyä varjoisalle puolelle. Näin pohjoispohjalaisena se haikeus ja suru on niin sisäänkirjoitettua, ettei sitä edes huomaa eikä se mitenkään ahdista. Olen kuunnellutkin vähän huvittuneena joitakin kommentteja oman sosiaalisen piirin ulkopuolelta, miksi meidän laulut on niin perkeleen surullisia.

– Yleensä tekstit saavat kipinän sävellysvaiheessa musiikin aiheuttamista tunteista, kun pyörittelemme biisiä porukalla treeniksellä. Ensin hahmottuu melodia ja syntyy intuitiivisesti ensimmäiset lauseet, joita pyörittelen usein mielessäni viikkotolkulla. Kappale rakentuu hiljalleen kuin palapeli. Olen huomannut, että näitä visioita tulee eniten matkustaessa. Sitä vajoaa usein tietynlaiseen luovaan transsiin, kun tuijottelee vaihtuvia maisemia auton tai junan ikkunan lävitse.

Carpe diem

Yksi albumin teemoista on hetkessä elämisen ajatus, joka kuuluu sarjaan ”helpommin sanottu kuin tehty”. Kuinka hyvin sinä, Henri, onnistut tässä päivittäisessä elämässäsi ja osaisitko kenties jopa vinkata heitä, kuten allekirjoittanutta, jotka eivät onnistu?

– Opettelemista siinä piisaa itselläkin, mutta kun on vähän tässä jo varttunut, alkaa ymmärtää oman kuolevaisuutensa. Sama yrittää tehdä elämästä juhlaa, kun ei tästä selvitä hengissä kuitenkaan. Siinä ajatuksessa on ehkä sellaista pohjoispohjalaista pessimismin ja toiveikkuuden ristivetoa.

Musiikkinne on erittäin elokuvallista ja siinä on ehkä jonkinlainen kierre David Lynchin suuntaan, joskin Lynchin maailma on selvästi päällekäyvemmin kiero, perverssikin. Sanoisinkin, että jos toinen David, nimittäin Fincher, olisi varttunut Pohjois-Pohjanmaalla, hän olisi oiva taho maalaamaan musiikkinne kuvia. Mitä mieltä olet tulkinnasta ja kuka olisi mielestäsi ohjaaja, joka saisi musiikkinne elämään tehokkaimmin?

– Fincher on kieltämättä osuva vertaus. Hän pystyy luomaan yksinkertaisin kuvin vahvaa tunnelmaa. Sellaista haluamme välittää myös musiikillamme. Pakko nostaa tähän myös Alejandro González Iñárritun nimi, vaikka hän nyt Oscar-sateessa hivenen tylsä valinta onkin. Esimerkiksi Biutiful-elokuvassa on paljon sellaista sielunmaisemaa ja väriä, jota kappaleistamme löytyy.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.

Lisää luettavaa