Rautiainen ajautui Pahan Kaksosen keulille hieman erikoisella tavalla. Kuinka?
– Juhlistimme vuonna 2014 bändin kymmenenvuotista taivalta julkaisemalla cover-ep:n. Yksi versioimistamme biiseistä oli Rajuilman Polttaa, joka on peräisin bändin ainoaksi jääneeltä albumilta vuodelta 1990, kitaristi Juho ”Hässi” Hämäläinen kertaa.
– Emme tunteneet Ranea tässä vaiheessa. Eräs Ranen kaveri näytti jossakin vaiheessa hänelle Youtubesta biisin musiikkivideon, ja sama hemmo viestitti lopulta meille, että Rane voisi halutessamme tulla joskus laulamaan biisin jollekin keikallemme.
– Otin yhteyttä Raneen, ja näin sovittiin. Toukokuulle 2016 buukattu vierailu meni kuitenkin puihin Ranen sairastumisen takia. Silloin tuli idea, että mitäs jos vedetäänkin yhden viisun sijaan kokonainen keikka, ja buukkasimme esiintymisen Jyväskylään Lutakkoon. Siellä oli pirusti jengiä, ja vastaanotto oli suorastaan hurmioitunut. Tuli fiilis, että yhteistyötä voisi jatkaakin.
– Mainitulle vedolle treenatessa juttelin kerran kotimatkalla Ranen kanssa Rajuilmasta. Rane sanoi, että bändiä koskevat tarinat pitäisi saada talteen, ettei yhtyettä unohdettaisi. Tajusin, että minun pitää kirjoittaa aiheesta kirja. Näin myös tapahtui, ja Rautaratsun selässä – Rajuilman nousu, uho ja tuho ilmestyi syyskuussa 2017. Ensimmäinen yhteissinkkumme Syökää, juokaa, naikaa tuli jo helmikuussa 2017, mutta kirjan valmiiksi saatuani aloimme tehdä uusia biisejä toden teolla.
Sanoituksistanne voi poimia arkipäiväisiä aiheita. Teillä ei ilmeisesti ole tarvetta piiloutua liian hankalien kielikuvien taakse?
– Suoraviivaisuus on aina ollut osa ilmaisuamme, ja näin oli myös Rajuilman tapana. Nyt kun Rane on keulillamme, on itsestään selvää, että sama jatkuu. Hänen suuhunsa eivät runolliset ja pohdiskelevat taidelässytykset todellakaan sovi.
– Rajuilma herätti 1980-luvulla kohua laulaessaan suomeksi Saatanasta ja seksistä. Paha Kaksonen on käsitellyt aiempien levyjensä lyriikoissa pitkälti hedonismia, eli lihan kiroja ja viinan iloja. Rane Rautiainen & Paha Kaksonen -albumilla lauletaankin paljon – yllätys, yllätys – Saatanasta, seksistä ja huolettomasta rymyämisestä.
Vaikuttiko uuden laulajan löytyminen jotenkin biisinkirjoitukseenne?
– Rajuilma-teemaisten keikkojen soittaminen on varmaan jättänyt biiseihin jälkensä, eli riffeihin on tarttunut tiettyä klassisen heavyn meininkiä. Uusi levy on poljennoltaan raskain kokopitkämme, eli viisuja on väsätty Ranea ajatellen. Hän on tulkitsijana niin legendaarinen mylvijä, ettei taustalla voi tarjoilla mitään pimputusta.
Tarkat genretykset ovat tietysti maailman tärkein asia, joten koetko teidät enemmän rock- kuin metallibändiksi? Vai onko linjanne jotain aivan muuta?
– Jos pitäisi linjata, sanoisin että olemme raskasta suomenkielistä rockia soittava bändi, jonka musiikissa voi kuulla sävyjä klassisesta 1980-luvun heavystä. Minkään sortin pastissi menneiden vuosikymmenten metallille tämä ei mielestäni ole. Jos verrataan vaikka mainioon Tyrantiin, meidän katseemme kohdistuu tiukasti eteenpäin.
Mikä bändi olisi vastakohtanne eli Hyvä Kaksonen?
– Varmaan joku söpöjen nuorten miesten herkkä indiepopbändi, jonka solisti kuulostaa siltä kuin hänellä olisi koko ajan tippa linssissä. Bändi tarjoilee parikymppisistä tytöistä koostuvalle yleisölle kuulaita, kaiutettuja puhtaita kitaroita maltillisella äänenpaineella, ja biisit kertovat pakahduttavasta rakkaudesta. Keikan jälkeen soitetaan äidille, juodaan maitoa ja syödään keksejä.
Julkaistu Infernossa 9/2018.