Toistakymmentä vuotta sitten perustettu Corpsessed täräytti itsensä Suomen kuolometallikartalle ensijulkaisullaan, vuonna 2011 ilmestyneellä The Dagger and the Chalice -pikkukiekolla, ja vakiinnutti asemansa vuoden 2014 esikoispitkäsoitolla Abysmal Thresholdsilla. Nyt vuorossa on uusi kokopitkä Impetus of Death, jonka myötä Corpsessed-soundiin on tullut uusia joskin yhä synkkiä tuulia.
Irlantilaistyylisen pubin nurkkapöytään ovat istuutuneet kitaristi Matti Mäkelä ja laulaja Niko Matilainen. Heidän lisäkseen bändissä vaikuttaa kaksi alkuperäisjäsentä, rumpali Jussi-Pekka Manner ja kitaristi Jyri Lustig. ”Uusi” mies on pari vuotta remmissä ollut basisti Tuomas Kulmala.
Lähdettiinkö biisejä tekemään nyt jotenkin eri tavalla kuin aiemmin?
– Ainakaan riffipuolella ei ole metodit muuttuneet. Tällä kertaa tosin koko bändi osallistui sävellyksiin, en vain minä, Matti aloittaa. – Riffejä tuli myös Jyriltä ja Tuomakselta. Aiemmin on tuotu valmiita biisejä treenikämpälle, mutta nyt tuotiin vain aihioita ja sovitettiin kaikki yhdessä.
Ei siis ole mitään suurta selitystä sille, että biisit ovat nyt melodisempia, tai ainakin niissä on aiempaa enemmän värejä?
– Ei kai tässä mitään sen kummempaa ole kuin että ollaan kaikki melkein viisi vuotta vanhempia. Ja ennen musiikki oli niin synkkää, että on kiva tehdä välillä jotain muutakin, Niko toteaa.
– Enkä mä sitä varsinaisesti melodiseksi kutsuisi, enemmänkin ollaan mietitty nyansseja ja sitä, mikä olisi mielenkiintoista kuunneltavaa. Ei toi ”melodinen” ehkä oikein sovi tähän, Matti nauraa. – Mielenkiintoisempia ja parempia riffejä, sitä kauttaparempia biisejä. Se on ollut meidän tavoite koko tämän kymmenen vuoden ajan.
Kuoleman todellisuus
Mikä ajaa työstämään aina vain kovempaa materiaalia?
– Se on sellaista itsetutkiskelua, sitä mitä oman pään sisältä tulee. Musiikillisesti inspiraationlähteet ovat aivan samoja kuin ennenkin, Matti avaa.
Eli mitä?
– 1990-luvun alun suomalaista ja jenkkiläistä death metalia pienillä ruotsivivahteilla.
Niko avasi Impetus of Deathin myötä aivan uudenlaisia ovia.
– Mä en ole aikaisemmin kirjoitellut mitään sanoja, vaikka olen laulaja. Mulla tuli oivallus, että death metal -biisissä voi kertoa melkein mistä tahansa, jos sen naamioi kliseisiin…
– En mä nyt sanoisi että kliseisiin, mutta kielikuviin, Matti ehdottaa.
– No, kielikuviin ja tollaseen tiettyyn sanastoon.
Miksi et ole kirjoittanut aiemmin sanoja, ja miksi aloit tehdä niitä nyt?
– Se onkin hyvä kysymys. Ehkä tuli muilta viestiä, että voisit vähän kirjoitella, Niko naurahtaa. – Toi Lovecraft-henkinen kauhu on myös itselle vierasta…
– Mulla on varmaan ollut liian tiukat ohjakset bändistä, mutta olen nyt oppinut hölläämään, Matti heittää väliin. – Olen antanut enemmän tilaa muille, kun olen oppinut huomaamaan muiden vahvuudet. Ja sieltähän tulee hyvää matskua, eli en enää tyrannisoi niin pahasti.
Mitä, Niko, puet sanoissa death metal -kaapuun tai -kontekstiin?
– Mullahan pyörähti ikämittari tuossa kolmeenkymmeneenviiteen, joka oli ihmisen keski-ikä jossain kohtaa, eli kuolema alkaa tuntua paljon todellisemmalta. Se ei ole vain joku halloweenjuttu, että puetaan luurankonaamari päähän, vaan siihen alkaa liittyä paljon syvällisempiäkin ajatuksia.
Kuulostaa siltä, ettei sanoista löydy pelkkää huumoria?
– Ei siellä ole koskaan varsinaisesti huumoria ollut, vaikka bändin nimestä voisi niin päätellä. Aloitettiin kymmenen vuotta sitten vähän grindpohjalta, mutta homma vakavoitui pian ihan tarkoituksella.
– Musta huumori on vaikea laji, mutta kyllä itselle ja kuolemalle pitää osata nauraa, Matti jatkaa ja Niko komppaa.
Mainitsen, että synkeän musiikin soittajat ovat lähes poikkeuksetta leppoisia kavereita, kenties joidenkin ennakkoluuloista poiketen.
– Juu, kyllä tässä ihan tavallisia ihmisiä ollaan, laskuja maksellaan ja töissä käydään, Niko sanoo hymähdellen.
Impetus of Death on purkitettu kokonaan bändin treeniluolassa, vaikka ”kunnon studion” mahdollisuuttakin pohdittiin.
– Me ollaan koko bändin olemassaolon ajan nauhoitettu itse. Se on ollut itselle aina tosi tärkeä osa musatouhuja, yksi mun intohimoja, Matti sanoo. – Välillä tietysti olen vähän epäillyt omia kykyjä, että onko se nyt soundillisesti tarpeeksi hyvää, mutta: elä, opi ja kehity.
Kuoleman puimuri
Uuden levyn kansikuva herätti keskustelua välittömästi julkaisunsa jälkeen. Mielipiteet ovat seilanneet laidasta toiseen, ja itse asiassa kuvassakin seilataan: siinä laahustaa kolhon näköinen olio, jonka selässä on ikään kuin vene tai laiva, josta törröttää airoja.
– Osa on rakastanut ja osa vihannut. Kannen on tehnyt ruotsalainen Mattias Frisk, jonka tapasin muutama vuosi sitten festareilla, joilla hänellä oli taidenäyttely. Yövyttiin samassa mestassa ja juteltiin kaikkea, ja silloin heräsi ajatus, että hän voisi maalata meille kannen, Matti kertoo.
Frisk on tehnyt kansitaidetta lukuisille yhtyeille, joista tunnetuin lienee eräs Ghost-niminen orkesteri. Niko sanoo, ettei yhtye antanut Friskille mitään ohjeita, vaan taiteilija teki vedoksia kuulemiensa Corpsessed-demojen perusteella.
Kansi on siis ihan teitä varten tehty?
– Joo, täysin meitä varten, Matti toteaa. – Se on öljyvärimaalaus ja täysin väreissä, kun taas kaikki meidän aiemmat kannet ovat olleet mustavalkohommaa, eli haluttiin rikkoa muottia. Mattias sanoi demojen perusteella, että nyt ei tehdä mitään perinteistä, ettei tähän sovi mitkään kaapumiehet. Hän halusi luoda jotain ajatonta ja painajaismaista, kuten itse musiikkikin on.
Mikä kannen outo otus oikeastaan on?
– Olen kysynyt Mattiakselta, minkä hän näkee siinä, ja sain vastaukseksi termin ”Necro Harvester”. Se kerää kuolleita.
– Sellainen puimuri, Niko lisää.
– Joo, vähän niin kuin puimuri, joka kerää kuolleita selkäänsä. Tarkemmin Mattias ei suostunut avaamaan, eli jätetään tulkinta katsojalle itselleen, Matti nauraa.
Hyvän kuoleman resepti
Tiedustelen jätkiltä, mikä tekee death metalista hyvää. Seuraa pieni mietteliäs hiljaisuus, jonka Matti rikkoo.
– Ensimmäisenä täytyy sanoa hyvät riffit. Kakkosena se, että tunnelman pitää olla kohdillaan: täytyy olla jotain likaista, sen pitää raapia oikealla tavalla… En mä osaa selittää tarkemmin, hah hah.
Niko jatkaa:
– Joo, se ei saa olla liian siloteltua. En sano, että on oikeita ja vääriä tapoja tehdä asioita, mutta monet bändit tekevät liian sliipattua, ja silloin hommasta putoaa se pohja, jonka takia mä pidän siitä.
– Kukin tyylillään, mutta itselle sen pitää olla visvaista ja synkkää, Matti pohtii.
– Soitintaituruus ei herätä mitään tuntemuksia. Pitää olla joku idea taustalla, Niko lisää.
On sanomattakin selvää, etteivät metalcorevaikutteet saa Corpsessed-kaksikon hyväksyntää. Hardcoren kanssa on eri juttu.
– D-beatissä ei ole mitään vikaa, mutta nykyiset metalcorehommat eivät tipu kyllä yhtään. Ehkä sitä alkaa olla liian vanha sellaiseen muutenkin.
– Ei taivu enää rapuasentoon, Niko summaa, ja nauru täyttää nurkkapöytämme.
Kuolemaa maan alla
Tämä on kenties ilmeistä, mutta silti: oletteko te undergroundbändi?
– Kyllähän me ollaan, Niko myöntää.
– Aika marginaalissa, Matti komppaa.
Miehet tietävät, ettei tällaisella musiikilla nousta suursuosioon, eikä sinne kyllä pyritäkään.
– Se on tullut pistettyä viime vuosina merkille, että yleisön keski-ikä on noussut. Nyt se tuntuu olevan yli kolmessakympissä. Eli ei tässä mitään nousumahdollisuuksia varmaan kauheasti ole, mutta kyllä mä ainakin olen tosi ennakkoluuloton, jos tulee joku tarjous…, Niko aloittaa ja antaa Matin jatkaa:
– Jos joku tarjoaa, niin mehän yleensä mennään. Se on ollut meidän periaate alusta alkaen, että keikkatarjouksia ei torpata. Kuitenkin mä tunnistan meidän musiikin potentiaalisen kuulijakunnan, että kyllä siinä tietty raja kulkee, minne kannattaa mennä.
Joskus tuntuu, että underground on joillekin bändeille itseisarvo, joka ajaa kaiken muun ohi.
– Se on kaiken musiikin kanssa niin, että 90 prosenttia on skeidaa. Eikä se underground ole mikään laaduntae. Itse suosittelen jokaiselle, että tsekkaa avoimesti bändejä ja jättää tuollaisen ajattelun veke, Niko sanoo.
– Ja undergroundissahan on helppo olla, koska se on tietyssä mielessä sellainen pieni selkääntaputtelupiiri. Se ei haasta itseään, mutta toisaalta me ei olla tarkoitushakuisesti minnekään pyrkimässäkään. Eikä meille ole koskaan ollut tärkeää kuulua mihinkään, vaan tehdään sitä, mikä itseä kiinnostaa, Matti toteaa. – Nyt me ollaan tehty heittämällä meidän paras levytys, en häpeä yhtään sanoa näin. Toivon, että kun debyytillä päästiin tähän asti, tällä uudella mennään vielä vähän pidemmälle.
Julkaistu Infernossa 10/2018.