Suomalainen verikylpy – haastattelussa Mörbid Vomit

Voiko bändiä nimeltä Mörbid Vomit ottaa tosissaan? Syytä olisi, sillä lahtelaisryhmällä on plakkarissaan kovin kotimainen death metal -debyytti aikoihin.

30.11.2015

Mörbid Vomitin Doctrine of Violence on huikea esiintulo vasta kolme vuotta vanhalta bändiltä. Yhtyeen raskasriffinen death metal repii, myllyttää ja pieksää vanhojen kuolometalliklassikkojen hengessä, mikä on helppo huomata jo levyn nimestä. Albumin kantavaksi teemaksi onkin valikoitunut väkivalta sen eri muodoissaan.

– Uskonnollinen doktriini kohtaa väkivallan doktriinin. Yksittäisinä vaikuttajina voisin nimetä Richard Dawkinsin ja Lawrence Kraussin. Nämä voivat vaikuttaa kaukaa haetuilta, mutta he ovat muuttaneet käsitystäni maailmasta. Se heijastuu sanoituksissa epätoivona ja lohduttomuutena, mitä todellisuus on. Levyllä on myös perinteistä death metal -sanastoa sekä huumoria, kitaristi-laulaja Ville Ryöti kertoo.

– Sanoituksia tehdessäni mietin, mitä esimerkiksi massamurhaajan päässä liikkuu ja mikä ajaa ihmisen tekemään vaikkapa kouluampumisia tai sarjamurhia. Elän todellisuudessa, jossa elämällä ei ole isompaa merkitystä ja ihmiskunta on hyvin synkkä eläinlaji. Ateistina en usko yliluonnolliseen enkä kuoleman jälkeiseen elämään, ja olen miettinyt, että kun sama todellisuus iskee uskovaisen hullun päähän ja omilta uskomuksilta lähtee pohja, se voisi motivoida hänet pistämään porukkaa kylmäksi.

Yllätytkö koskaan, kuinka hirvittävää tekstiä kynästä lähtee? Entä koetko sanoitukset kliseisesti keinona purkaa sisäisiä paineita?

– Ennemmin sitä purskahtaa nauruun, mutta välillä joutuu pudistelemaan päätään, että mistähän tämäkin tuli. En koe sanoittamista minkäänlaisena paineiden purkamisena – alkoholi toimii siinä paremmin. Sanoittaminen on enemmän ärsyttävää nypläystä kuin terapeuttista kirjoittamista.

– Mietin ensin laulujen rytmityksen ja luon sanat sen päälle. Välillä joutuu miettimään tunti- tai jopa päiväkausia oikeaa sanaa, jotta tavutus menee prikulleen rytmityksen kanssa. Se on kaikkea muuta kuin rauhoittavaa. Usein käy vielä niin, että nauhoituksissa rytmitykseni todetaan olevan paska ja homma pitää keksiä lennosta uusiksi.

Vaikutteet Ruotsista

Doctrine of Violence on perinteikästä death metalia, joka lainailee vaikutteita vähän joka suunnalta mutta kuulostaa silti vitaalilta ja ajankohtaiselta. Mitä bändejä laskette hengenheimolaisiksenne?

– Länsinaapurin suuntaan kumarretaan, ja yksi on nostettava yli muiden: Bloodbathin Resurrection through Carnage [2002] on syy, miksi Mörbid Vomit on olemassa. Levy kiteyttää käsityksemme hyvästä death metalista, ja vaikea sitä on lähteä kiistämään, etteikö sieltä olisi ammennettu ajatuksia biiseihimme, kitaristi Andre Lindgren aloittaa puheenvuoronsa.

– Tuotoksiimme isketään Swedish death metal -leima, mutta Doctrinella olemme ottaneet harppauksen pois lännestä kohti omaa soundiamme, enkä ainakaan itse osaa yhdistää sitä suoraan mihinkään toiseen yhtyeeseen. Levy kuulostaa Mörbid Vomitilta.

Onko tarkoituksenne pyrkiä kehittelemään jotain uutta vai kuljetteko mieluummin vanhoja teitä?

– Uusissa biiseissä kuulee kehityksen; mukaan on tullut koko ajan enemmän ”meitä”. Biisien pituudet ovat venähtäneet, ja painostavaa fiilistä on koitettu ruuvata vieläkin ahdistavammaksi. Jengi löytää varmasti saman vanhan Mörbid Vomitin, mutta mausteita on isketty sekaan entistä enemmän. Uuden kehittäminen ei ole meille kuitenkaan itseisarvo vaan tapa pitää musiikki tuoreena ja yllättävänä.

Teiltä löytyy historiaa demobändeistä kuten Devilhorn ja The Zombi. Koetteko, että vasta Mörbid Vomitin myötä kaikki palikat ovat asettuneet kunnolla kohdilleen?

– Tavallaan. The Zombin, jossa Villen kanssa viimeksi vaikutimme, jäätyä 2010 telakalle meille jäi niin paljon aikaa, että oli pakko löytää projekti. Meillä oli muutama lyhyeksi jäänyt vierailu muissa bändeissä ennen alkuvuotta 2012, kunnes pyöriteltiin yhdessä ex-rumpalimme Tepon [Ristola] kanssa kännissä idea uudesta rytmiryhmästä puhki. Niin tämä sai alkunsa.

Onko Mörbid Vomitissa kyse enemmän kaveriporukan puuhastelusta kuin tarkkaan harkitusta ja suunnitelmallisesta bänditoiminnasta?

– Touhu lähti ajatuksella, että soitetaan ja juodaan kaljaa yhdessä. Tuo on edelleen toiminnan perimmäinen ajatus, mutta pelkästään tuollaisella mentaliteetilla ei pääse bändinä eteenpäin. Jokaisella meistä on iso palo päästä soittamaan muuallekin kuin Lahden pitserioihin, joten hommaan on ollut pakko tuoda mukaan harkittuja ja suunniteltuja liikkeitä. Kliseisesti sanottuna: hommaa tehdään tosissaan muttei vakavissaan.

Ei ikinä toista levyä

Lehdistötiedotteessanne kerrotaan, että ”tekniikka oli teitä vastaan” levyn nauhoituksissa. Tuliko missään vaiheessa mieleen nauhoittaa se ykkösellä c-kasetille?

– Helpommalla oltaisiin varmasti päästy, jos kaikki olisi äänitetty mainitsemallasi tavalla, basisti Pyry Hanski heittää.

– Rumpuäänitykset sujuivat kivuttomasti, mutta kitaroiden kanssa sai vääntää kättä. Itse äänityksissä kaikki sujui hienosti, mutta miksauksessa kävi ilmi, että osa raidoista puuttuu kokonaan, eli osa kitaroista piti äänittää uudelleen. Syy raitojen puuttumiselle jäi mysteeriksi.

– Kitarat jouduttiin myös re-amppaamaan kolmeen kertaan, ja osa lauluista vedettiin kahteen kertaan. Kaikki tämä yhdistettynä äärimmäisen tiukkaan aikatauluun takasi, että usko meinasi loppua useampaan otteeseen. Muistaakseni sanoin jätkille parikin kertaa, että toista levyä ei tehdä ikinä.

Lopuksi on heitettävä jokerikortti, eli mikä on kaikkein sairain oksennuskokemuksenne?

– Tämä on helppo! Ryöti huudahtaa.

– Olimme soittamassa 2013 Pre-Steelfest-minirundilla. Kouvolan Rytmi-Katissa kävi niin, että erään yhtyeen vokalisti ulosti ”epähuomiossa” hieman väärään paikkaan, ja se näky ja haju aiheutti minussa järkyttävän yrjökohtauksen – tämä kaikki tapahtui siis ravintolan sisätiloissa. Siinä tuli laatoitettua antaumuksella joka ilmansuuntaan, ja juuri sillä hetkellä ravintolan henkilökunnan edustaja ilmestyi paikalle toteamaan, että se on porttikielto koko porukalle. Hyviä muistoja.

Lisää luettavaa