King Diamond saapuu lauantaina 11. kesäkuuta konsertoimaan Espoon Metro-areenalle. Ohjelmassa on Abigail-albumiin pohjautuva konserttikokonaisuus. Tapahtuman lähestyminen on tietenkin ajanut koloistaan keski-ikäiset musiikkitoimittajat, jotka odottelevat lauantaita kupposen ääressä lempiaiheestaan, King Diamondista, Kinkusta, Kunkusta, joristen. Miika ”Mega” Kuusinen ja Jaakko Silvast, parketti on teidän.
Mega: – Tututustuminen King Diamondin soolotuotantoon kävi heti tuoreeltaan 1980-luvun loppupuoliskolla. Yhä edelleen kaikkien aikojen topkolmoseen kuuluvan Mercyful Faten Don’t Break the Oath -levyn jälkeen Fatal Portrait kuulosti hyvältä, vaikkakin epätasaiselta kokonaisuudelta. Mutta voi pojat minkä Kinkku teki vain vuotta myöhemmin seuranneella Abigail-albumillaan!
– Sillä kertaa kokonaisuus oli kauttaaltaan kunnossa ja komeuden kruununa oli vielä tarina. Vaikka levyllä kerrottiinkin hahmojen oleva puhtaasti fiktiivisiä, tuli kotikylän kirjastossa silti pyörittyä etsimässä kortistoista tietoja mahdollisesta Abigail-hahmosta. Taustat jäivät mysteeriksi.
– Levyltä löytyy edelleen mestarin kovimpiin kuuluvat kappaleet A Mansion in Darkness sekä Black Horsemen. Harvinaisempaa herkkua tarjoaa myös levyltä lohkaistun The Family Ghost -maksisinglen b-puoli Shrine, joka onkin yksi mestarin aavemaisimmista kappaleista. Sittemminhän biisi tällättiin myös Dark Sides ep:lle ja vielä myöhemmin albumin remasteroidun version bonuksiksi.
– Niin mainio levy kuin Abigail onkin, eikä 15 vuotta myöhemmin ilmestynyt seuraajansa Abigail II: The Revenge ole sekään huono, irtoaa sille vasta kolmas sija omassa Kingin soololevyjen rankingissani. Vaikka levy on tullut pyöritettyä läpi lukemattomia kertoja ja tarina tavattua kerran ja toisenkin, ei kumpikaan ole koskaan pystynyt tekemään yhtä lähtemätöntä vaikutusta kuin Them–Conspiracy-kombo. Molemmat julkaisut ovat huikeaa musiikillista ilotulitusta ja sama pätee myös kerrassaan mielipuolisen hyytävään ja mielikuvituksen laukkaan pakottavasta tarinasta pikku-Kingistä, tämän isoäidistä, yhteisistä teehetkistä sekä tietenkin ”Niistä”.
Jaakko: – Joskus 1990-luvun alkuvuosina yläkouluiässä kaveripiirissä lähinnä vitsailtiin parodiapohjalta King Diamondin korkealentoiselle falsettilaululle, mutta myöhemmin tämä ukon yksi selkeimmistä tavaramerkeistä sementoitui omassa mielessä selkeästi yhdeksi Kinkun hahmon mystisyyttä vahvasti tukevaksi osaseksi. Totaalisempi perehtyminen Kinkun musiikkiin jäi hiukan myöhäisemmäksi.
– Voittopuolisesti eniten kolahtivat massiiviset levykokonaisuudet. Vahvasti melodiapitoinen hevi yhdistettynä tummanpuhuvan kauhun kyllästämiin, aavistuksen esoteerisiinkin tekstikokonaisuuksiin avasivat silloin, ja avaavat edelleen, uskomattomia musiikillisia
aarreaittoja. Kuten Infernon avustaja Tapio Ahola sen joskus osuvasti laittoi, ”King Diamondin musiikillisen hienouden selittäminen sellaiselle, joka ei sitä ymmärrä, on varsin epäkiitollinen tehtävä.” Sitä se todella on ja Kinkun tekemiset ovat juurikin sellaisia, että niistä joko pitää tai sitten ei.
– Eittämättä Abigail lienee se tunnetuin KD-levytys ja tokihan nimiraita, The Family Ghost ja rivakka A Mansion in Darkness kuuluvan ukon tuotannossa ässäbiisikategoriaan. Siitäkin huolimatta Fatal Portrait, Conspiracy ja Them ajavat yksittäisinä albumeina Abigailin edelle. Joskin näiden neljän albumin muodostava suora on metallin historian yksi ylivoimaisimmista. Abigail itsessään tarinoineen on kokonaisuutena vahva, juurikin se Kinkun South of Heaven tai Powerslave. Mutta se on todettava, että Abigail saattaa soitoltaan olla aivan kärkiäänite. Dennerin ja LaRocquen kitarointi on monipuolisuudessaan jotain käsittämätöntä ja sittemmin Motörheadissä luokkaa ylemmäs noussut Mikkey Dee naulaa rumpuraidat niin taiten kuin sen vaan voi tehdä.
– Vai mitä mieltä olet Mega Abigailin soittosuoritteista?
Mega: – Puhuttaessa Kunkun alkupään soololevyistä Andy LaRocquen ja Mikkey Deen suorituksia ei missään nimessä voi väheksyä. Kovempi juttu minusta silti kuitenkin on, kuinka äärimmäisen lahjakas ja luova säveltäjä KD oli ja on edelleenkin, vaikka viimeisestä ja uransa kehnoimmasta levystä vuosikausia onkin jo ehtinyt vierähtää. Herrahan on vastannut käytännössä kaikista edellä mainitun mestaritrilogian sävellyksistä, Andyn osallisuutta siellä täällä mitenkään väheksymättä. Sanokaapa yksikin toinen laulaja, joka olisi bändinsä timanttisesta materiaalista näin pitkälti lähes yksin vastuussa? – Ja siltikin, kyllä Andy hienoimmat ja muistettavimmat soolonsa Conspiracyllä vetäisee, vaikka tokihan näistä jo Abigaililla esimakua makoisasti tarjoillaan.
Jaakko: – Käytännössä yksin bändilleen säveltäviä basisteja, kitaristeja ja jopa rumpaleitakin löytyy viljalti enemmän kuin laulajia, mutta siinä Kinkku on omassa kastissaan. Vielä näin Abigail-keikan alla täytyy ottaa esiin KD:n musiikin visuaalisuus. Kinkku-levyjen kansitaide on sinällään täysin oma juttunsa, mutta miehen metalli on jo itsessään, siis pelkästään kuunneltuna, huikean visuaalista ja tarjoaa kuuntelijan mielikuvitukselle rajattomasti kuljettavia katakombeja, labyrinttejä ja kallionkielekkeitä.
Mega: – Jos Abigail jossain vie voiton Conspiracystä, on se nimenomaan kansitaide, vaikka sekin on kaikessa ”suoruudessaan” jollain lailla kiehtova. Themin kanssakin ollaan miltei tasoissa.
– KD:n musiikin visuaalisuus on nimenomaan huikeaa ja erittäin onnistuneesti tarinoita tukevaa niin biisien sisällä kuin niiden välillä sekä kokonaisuuttakin tarkasteltuna. Eikä tässä yhteydessä tarvitse edes mainita laulusuorituksia, sillä nehän on kaikilla tiedossa. Juuri tästä syystä koenkin levynsä enemmänkin elokuva- ja sarjakuvamaisina kuin romaaneina.
Jaakko: – Oma lukunsa on myös enemmän ja vähemmän teatraalinen lavashownsa, jota odotan ainakin itse taas vesi kielellä. Kolme neljästä näkemästäni Kinkku-keikasta ovat olleet festarivetoja, joista viimeisin Jalometallissa toissa vuonna. Siellä valoshow lavasteineen sai jo oikeutta pimenneessä illassa. Siispä odotukset Metro-areenan-keikalle ovat kovat varsinkin, kun homma muuten toimii, luvalla sanoen, timanttisesti mestarin äänen kestävyyttä myöten.