Jos verrataan edeltävään Degenerationiin (2015), mielestäni Into the Pitch Black ei ole melodisesti aivan niin tarttuva, vaan kiekko iskee väkivaltaisuudellaan. Mistä uudenlainen kiukku on löytynyt?
– Lienee sävellystaitojen ja itseilmaisun teroittumisesta. Mors Subita on pyrkinyt kuulostamaan yhtäaikaisesti sekä mahdollisimman väkivaltaiselta että melodiselta. Albumi on mielestämme edeltäjiään monipuolisempi, joten ”kiukulle” on vastapainoa, kitaristi Mika Lammassaari pohtii.
– On vaikea analysoida, mistä minkäkin tyylinen ilmaisu johtuu, koska kaikki tapahtuu alitajunnan johdattelemana. Pääsääntö on, että kappaleen pitää toimia ensisijaisesti bändille, minkä jälkeen tulee kaikki muu. Energiatasot ovat kohdallaan, kun koko bändi saa biiseistä kiksejä.
Into the Pitch Black… Mitä tarkoitatte tällä pikimustuudella?
– Sanoituksissa tarkastellaan enimmäkseen elämän ja ihmiskunnan synkempää puolta, ja jokapäiväisestä elämästä löytyy ammennettavaa. Toivoakin tietenkin on, mutta monesti vetää niin sanotusti täysin mustiin. Jokaisella on varmasti kokemuksensa tällaisesta hetkestä tai ajanjaksosta. Kyseessä voi olla ahdinko, stressi, trauma, pelko, viha, epätoivo, menetys tai mikä tahansa henkistä hyvinvointia järkyttävä tekijä. Pohjalta voi nousta uuteen alkuun tai syöksyä lopulliseen pimeyteen.
Levyllä on pieniä industrialvaikutteita, jotka olivat metallissa yleisiä vuosituhannen taitteessa. Onko kyse nostalgiahommista vai mikä ajoi ujuttamaan mukaan konekokeiluja?
– Niitä olisi lisätty jo aikoja sitten, mutta työkaluja ja osaamista niiden luomiseen ei ollut. Lähinnä opettelimme vielä soittamaan, kun esimerkiksi Fear Factoryn Obsolete-levyn äänimaailmoja luotiin erinäisten sekvensserien ja niiden patchaushelvettien avulla. Nämä elementit ovat siis tehneet tuloaan jo pidemmän aikaa. Kyseessä on luonnollinen kehitys, ja syyttävä sormi osoittaa suurimpiin musiikillisiin vaikutteisiin nimenomaan 1990-luvulta ja 2000-luvun alusta.
Kirjoitit musiikkia elokuvateattereissa pyörineeseen Hevi reissuun. Millainen projekti se oli?
– Joku vuosi takaperin ohjaajat Juuso Laitio ja Jukka Vidgren esittelivät elokuvan pilotin käsikirjoituksen ja tiedustelivat kiinnostustani yhteistyöhön. Työnkuva oli mielenkiintoinen: piti löytää soundi heidän suunnittelemalleen ”sinfoniselle postapokalyptiselle reindeer-grinding-christ abusing-extreme-sota-pakana-fennoskandimetallille”. Muutamien demojen joukosta löytyi mieleisensä biisi ja se päätyi elokuvan pilottiin. Mukana kappaleella on myös laulajamme Eemeli Bodde.
– Sävellysten yhteydessä tuotin opetusmateriaalia, tabulatuureja ja videota, jonka pohjalta soittotuutorit opettivat näyttelijöille kappaleiden soittamista. Näin jälkiviisaana olisin voinut miettiä biisien sisältöä tarkemmin, sillä esimerkiksi 300 bpm -tykitykset voivat olla ensikertalaiselle rumpalille hieman haastavia.
– Homma jäi pilottivaiheeseen, kunnes elokuvan rahoitus oli saatu kasaan. Tein Hevi reissuun lopulta viisi kappaletta, coverit mukaan lukien. Pari niistä on varmasti raskainta musiikkia, mitä olen koskaan säveltänyt, ja projekti oli mielekäs ja osittain jopa terapeuttinen.
Olette lähdössä pian Japaniin edustamaan Suomea yhdessä Turisasin, Beast in Blackin ja FrostTiden kanssa. Millaisin mielin lähdette reissuun?
– Innostunein ja positiivisin tietenkin! Olemme odottaneet keikkalavoille paluuta kuin kuuta nousevaa, joten tämmöinen on kuin kirsikka kakun päälle. Järjestävä taho on ennestään tuttu ja hommat toimii heidän kanssaan saumattomasti. Kiertueesta tulee varmasti mahtava kokemus.
Julkaistu Infernossa 4/2018.