Vaatimaton legenda – haastattelussa Udo Dirkschneider

Armeijalook ja sirkkeliääni. Uraa vuosikymmeniä. Hyvät naiset ja herrat, Udo Dirkschneider.

22.02.2015

Saksalaislaulaja Udo Dirkschneider kävi Suomessa ensimmäisen kerran Accept-yhtyeen kanssa vuonna 1983. Samana vuonna ilmestyi Balls to the Wall, Acceptin kaupallinen läpimurtoalbumi. Juho Juntusen haastattelussa Wolf Hoffman ja Peter Baltes hoitivat puhumisen Dirkschneiderin istuessa syrjässä.

”Oli aika ottaa muutama poseerauskuva bändistä. Kun kaivoin esille kameraani, tuli laulaja Udoon yhtäkkiä eloa. Hän iski nenälleen peililasit, kaivoi jostain esille kumipampun ja pomppasi tantterille jaloilleen”, Juntunen kuvaili Udoa Soundin numerossa 11/1983.

Kulttuuritalon-keikan jälkeen Accept ja Dirkschneider tekivät vielä kaksi albumia, Metal Heartin (1985) ja Russian Rouletten (1986). Sen jälkeen Accept erosi Udosta.

– Ilmeisesti Accept halusi uudeksi Bon Joviksi. Myimme jo miljoonia levyä ja soitimme pääesiintyjinä kymmenentuhannen hengen yleisöille. Mihin tarvitaan enempää? Dirkschneider kysyy 30 vuotta myöhemmin.

Omaisuuden osituksessa Dirkschneider sai mukaansa Russian Rouletten seuraajalle sävelletyt kappaleet. Materiaalista syntyi U.D.O.-yhtyeen debyyttialbumi, vuoden 1987 Animal House.

Debyyttinsä jälkeen U.D.O. on julkaissut 14 studiolevyä. On luvallista sanoa Dirkschneiderin jättäneen jälkensä raskaan musiikin historiaan. Laulajan arkiminä on säilynyt kuitenkin tehokkaasti piilossa julkisuudelta, ja mystiikkaa on lisännyt Dirkschneiderin heikko englannin kielen taito.

Hän ääntää englantia yhä epäselvästi ja rajatulla sanavarastolla. Haastattelussa Dirkschneider toistelee fraasia ”what can I say”. Välillä puheesta on lähes mahdotonta saada Skypen välityksellä selvää. Tämä ei ole estänyt huhtikuussa 1952 wuppertalilaiseen yrittäjäperheeseen syntynyttä laulajaa tekemästä kansainvälistä uraa.

Harrastellen sotaan

Dirkschneiderin vanhimpia ystäviä on Michael Wagener, joka muutti Yhdysvaltoihin 80-luvun alussa ja teki nimestään tavaramerkin muun muassa Skid Row’n ja Dokkenin tuottajana. Wagener kuvailee lapsuudenystäväänsä laatusanoilla ”innovatiivinen” ja ”hauska”.

– Kävimme Udon kanssa läpi kaiken sen hyvän ja kauhean, mikä kuuluu teini-ikäisen elämään, Wagener toteaa.

– 1950-luku oli Saksassa hyvin konservatiivista aikaa. Udo ja minä olimme ensimmäisiä, jotka pukeutuivat muuhunkin kuin harmaaseen tai ruskeaan. Bussi ei ottanut meitä kyytiin, koska meillä oli pitkät tukat ja punaiset housut.

Musiikki tarttui Dirkschneideriin vanhemmilta. Udon ensimmäinen musiikillinen rakkaus oli Beatles ja instrumentti kosketinsoittimet. Kun Michael Wagener päätti ryhtyä kitaristiksi, Udon ensimmäinen bändi syntyi. Nimeksi jäi Band X, sillä Wagenerin mukaan kaksikko ei kertakaikkisesti kyennyt keksimään yhtyeelle nimeä. Udon ura kosketinten takana jäi lyhyeksi.

– En ollut kosketinsoittajana hyvä, se oli harrastelua, Dirkschneider naurahtaa.

Instrumentiksi valikoitui nopeasti ja sattumalta laulu.

– Michael oli sitä mieltä, että lauluni oli kaikkien korkeiden nuottien kanssa jotenkin hullua. En ole yrittänyt koskaan kopioida ketään. Tällaista se oli alusta saakka.

Lopulta Band X hajosi asevelvollisuuksiin. Michael Wagener ei enää palannut kitaristiksi vaan keskittyi äänittämiseen ja miksaamiseen. Udo sen sijaan jatkoi laulamista. Kokoonpanot vaihtuivat, kunnes Accept teki debyyttialbuminsa 1978. Kolme vuotta myöhemmin ilmestynyttä Breaker-levyä Dirkschneider pitää uransa jakolinjana.

– Breakerin jälkeen minun oli valittava, ryhdynkö täyspäiväiseksi muusikoksi vai jatkanko vanhempieni yrityksessä, Dirkschneider muistelee.

– Päätös oli tavallaan helppo. Isäni kuitenkin auttoi minua paljon. Jos olin ollut Acceptin alkuaikoina rahapulassa, saatoin aina mennä isän firmaan töihin.

Ei aikaa surutyölle

Dirkschneider toteaa paljon olleen kiinni puhtaasta onnesta, oikeiden ihmisten kohtaamisesta. Vanhempien työkalutehdasta jatkoi veli Peter Dirkschneider. Udosta tuli ammattimainen rockmuusikko.

Dirkschneiderin sooloura alkoi vauhdilla. Debyyttialbumi Animal Housea seurasi lämmittelykiertue Guns N’ Rosesin kanssa Yhdysvalloissa. Mean Machinea (1989) yhtye markkinoi kiertämällä Eurooppaa Ozzy Osbournen kera. Aikaa surutyölle ei ollut.

– En ehtinyt ajatella Acceptia. Tosin [amerikkalaislaulaja David Reecen kanssa tehty] Eat the Heat oli bändiltä täydellinen virhe, vaikka levyllä on muutamia hyviä biisejä, Dirkschneider toteaa.
Vuosikymmenen vaihduttua Dirkschneiderin sooloura alkoi kuihtua käsiin.

”Kun U.D.O. hajosi vuoden 1991 lopulla, suunnitelmissani oli lopettaa laulajan hommat ja ryhtyä tekemään kaikkea muuta musiikkipiireissä, säveltää, tuottaa ja sen sellaista”, Dirkschneider kertoi Pekka Suoniolle Suosikissa 1989.

Väliin tuli kuitenkin Acceptin comeback Udon kanssa. Yhtyeen 1990-luvun levytyksistä Dirkschneider kertoo olevansa edelleen tyytyväinen Objection Overrulediin (1993). Sen sijaan Death Row (1994) ja Predator (1996) eivät saa siunausta.

– Yhden kitaran bändi ei ollut enää Accept, Udo toteaa.

Rauhallinen tyyppi

Vuonna 1996 Dirkschneider oli jälleen omillaan. U.D.O:n Faceless Worldin (1990) ja Timebombin (1991) tuottaneesta Accept-rumpali Stefan Kauffmannista tuli yhtyeen uusi kitaristi. Basisti Fitty Wienholdiin Dirkschneider törmäsi lomareissulla Ibizalla. Kaksikko muodosti U.D.O:n perustan viime vuosiin saakka, kunnes selkäongelmista kärsinyt Kauffman vetäytyi Dirkschneiderin pyynnöstä syrjään vuonna 2013.

– Stefanilla oli tosi vahva lääkitys. Esimerkiksi lavalle käveleminen oli hänelle todella kivuliasta. Hän oli aina pahalla päällä. Miten se sanotaan englanniksi… Stefania ei ollut helppo käsitellä, Dirkschneider toteaa.

Tänä päivänä Udon yhtyeessä kitaroivat venäläinen Andrey Smirnov ja helsinkiläinen Kasperi Heikkinen. Lähetän Heikkiselle Facebook-viestin, jossa pyydän häntä kuvailemaan työnantajaansa.
”Udo on rauhallinen ja järjestelmällinen tyyppi, jolla on vahva visio ja mielipiteet”, Heikkinen vastaa. ”Hän tietää varsin hyvin oman legendastatuksensa, muttei tee siitä minkäänlaista numeroa.”

Tiedämme Dirkschneiderin yksityiselämästä vähän. Hän asuu Ibizalla ja kuvailee haastatteluissa itseään hyvin tavanomaiseksi eronneeksi mieheksi. Hän seuraa tiiviisti uutisia ja on maailmasta huolissaan. U.D.O:n tuoreen Decadent-albumin teema on löyhästi tuloerojen kasvu.

– Maailmassa on 50 miljoonaa nälkää näkevää lasta. Minulla ei ole mitään rikkaita ihmisiä vastaan, mutta heidän rahoillaan voisi lopettaa koko nälänhädän.

Eriarvoistumiskehityksen ohella Dirkschneideria huolettaa epävakaa Lähi-itä, tilanteet Irakissa ja Syyriassa. Tähän maailmaan kasvavat hänenkin kolme lastaan. Heistä rumpali Sven Dirkschneider on astumassa Saxonin Nigel Glocklerin saappaisiin.

Udo Dirkschneider, mikä ammatissasi on parasta?

– Keikkailu. En kyllästy siihen koskaan.

Juttu on julkaistu Infernon numeron 1/2015 Pölkyllä-palstalla.

Lisää luettavaa