”Hei! Kuuletko minut hyvin? Odota hetki! Älä katkaise puhelua. Saat kuulla kohta jotain!”
Saan yllättäen nämä ohjeet otettuani Skype-yhteyden Per Wibergiin. Mies ryntää pois ruudun ääreltä, ja kuulen pian kaukaisuudesta tutun urkumelodian. Se osoittautuu Opethin Ghost Reveries -levyn The Baying of the Hounds -introksi, jota Wiberg soittaa hetken ja palaa sitten linjoille.
– Tunnistitko kappaleen? Taisimme soittaa tämän syksyllä 2005 Tavastia-klubilla. Emmekös me istuneet tuolloin tekemässä haastattelua? Se oli ensimmäinen yksin tekemäni Opeth-haastattelu, ja se jännitti ihan pirusti!
Haastattelu ei ollut ainoastaan Wibergin ensimmäinen Opeth-haastattelu, vaan myös itselleni ensimmäinen naamatusten tehty haastattelu ulkomaisen bändin jäsenen kanssa. Ja kyllä, se jännitti pirusti.
Wiberg oli tuolloin hypännyt ensimmäistä kertaa todella mittavien maailmankiertueiden kyytiin. Hän oli toiminut aktiivisesti levyttävänä muusikkona 15 vuotta ja kertoo eläneensä noista ajoista alkaen todellista unelmaansa.
Vuonna 2019 Wibergin muusikonura on kantanut lähes toiset 15 vuotta, ja lähdemme tutkimaan koko sitä tietä, joka on johtanut hänen sooloalbumiinsa.
Jazzia ja nokkahuiluja
Keski-Ruotsin pienessä Borlängen kaupungissa kesällä 1968 syntynyt Wiberg kertoo olleensa tekemisissä musiikin kanssa niin kauan kuin hän jaksaa muistaa. Lopulta hän naurahtaa, ettei edes muista elämäänsä ilman musiikkia.
– Vanhempani eivät soittaneet instrumentteja, mutta he olivat kovia musiikkifaneja. Ja ovat edelleen! Heitä ei ole eläkeikä hidastanut. He keräävät yhä levyjä ja käyvät keikoilla, Wiberg sanoo.
– Kun olin lapsi, he kuuntelivat pääasiassa jazzia sekä 60-luvun lopun ja 70-luvun alun musiikkia, kuten Neil Youngia ja Carol Kingiä. Olen siis saanut aika vahvan annoksen jazzia jo lapsena, enkä edes yritä peitellä sitä, että Miles Davis ja Johnny Coltrane kuuluvat soundeissani nykyäänkin.
Wibergin ensimmäinen ikioma levy oli isänsä hänelle ostama seiskatuumainen.
– Se oli Jimi Hendrixin levy, jonka toisella puolella oli Freedom ja toisella Angel. Kumpikin on peräisin Hendrixin kuoleman jälkeen postuumisti julkaistulta The Cry of Love -albumilta. Hendrix kuulosti erilaiselta verrattuna kaikkeen, mitä olin sitä ennen kuullut. Siinä oli jazziin verrattuna aivan uudenlaista vaaran tuntua ja pirullisuutta. Voisi kai sanoa, että se sytytti etsimään lisää juuri sellaista tunnelatausta.
Monet tuntevat Per Wibergin ennen kaikkea kosketinsoittajana, mutta hän on kunnostautunut myös kitaristina, basistina ja laulajana. Jo varhaisessa lapsuudessaan musikaalisen Wibergin innostus soittamiseen lähti kuitenkin liikkeelle aivan muualta.
– Tiedän, että tämä on harvinaista, mutta minua ei innostanut niinkään soittaminen vaan säveltäminen. Olin jo alle kymmenvuotiaana sitä mieltä, että minusta tulee suuri säveltäjä, mies naurahtaa.
– Noihin aikoihin Ruotsin kouluissa oli tapana, että musiikkitunneilla oli pakko soittaa ensimmäisen vuoden ajan nokkahuilua. Sen jälkeen sai valita viulun tai pianon tai ihan mitä vain, mutta aluksi oli edessä ikuisuudelta tuntunut nokkahuilutreeni. Voin vannoa, että jos juttelet ikäpolveni ruotsalaisten muusikoiden kanssa, heiltä kaikilta löytyy oma tarinansa siitä, kuinka he ovat paiskoneet nokkahuilua pitkin seiniä! Se oli niin raivostuttava soitin, että olin vähällä menettää innostukseni musiikkiin, ennen kuin olin päässyt edes alkuun.
– Pääsin soittamaan pianoa yhdeksänvuotiaana, mutten ollut senkään jälkeen mikään ihanneoppilas. Minua kiinnosti paljon enemmän toiminta. Kun näin kaverini isoveljen soittamassa kunnon bluesia pianolla ja kitaralla, se innosti minua bänditoimintaan, mutta teoria ei kiinnostanut pätkääkään. Olenkin itseoppinut. Tiedän kyllä sointujen nimet ja muutamat perusskaalat nimeltä, mutta… Siinäpä se!
Soittaminen oli säveltämisen kannalta välttämätön työkalu, josta kasvoi Wibergin mukaan vasta iän myötä todellinen intohimo. Suhde laulamiseen taas on ollut aina ristiriitaisempi.
– Laulu on vaikein instrumentti, koska se on niin psyykkis-fyysinen kokonaisuus, Wiberg toteaa.
– Kun aloin soittaa bändeissä 13-vuotiaana, olin aina korkeintaan taustalaulaja. En edes ajatellut alkavani koskaan solistiksi. Sitten eräänä päivänä eräs bändi kotikaupungissani kysyi, haluaisinko alkaa heidän laulajakseen. Se oli hauskan ristiriitainen tilanne. Yhtäältä ajattelin: ”Mitä? Eikö soittoni kelpaa teille? Enkö ole tarpeekseni hyvä?” Toisaalta mietin: ”Mitä? Pidättekö oikeasti minua niin hyvänä laulajana, että voisin olla pääsolisti?”
– Tämä tapahtui vuonna 1990, enkä millään meinannut ryhtyä hommaan, mutta on ehdottomasti hyvä, että tein niin. Aluksi minua pelotti, miten pärjäisin lavalla, jos käsissäni ei olisi instrumenttia. Sitten minua pelotti olla keskushahmo keikoilla. Se oli tärkeä omista estoistani irrottautumisen hetki, joka on auttanut minua urallani paljon.
Urkurista kerjäläiseksi
Wiberg kertoo soittaneensa kaikenlaisissa bändeissä siitä alkaen, kun hän oli yläasteikäinen. Joukkoon mahtuu niin 70-lukulaista progea, kasarirockia, metallia kuin kaikenlaisia coverprojektejakin.
Ensimmäiseksi merkittäväksi bändikseen hän nimeää vuonna 1993 perustetun Death Organin. Orkesteri ei ole kovin monelle tuttu, mutta sen kaksi albumia 9 to 5 (1995) ja Universal Stripsearch (1997) ovat tänäkin päivänä omaperäisellä progressiivisella death/rock-soundillaan omalaatuisia teoksia.
– Halusin muodostaa bändin, joka soittaisi mahdollisimman raskasta musiikkia ilman kitaroita. Olin hetken ajan täysin kyllästynyt alati kasvaviin särövalleihin, Wiberg avaa.
– Pidin siitä, kuinka bändit tekivät 60- ja 70-luvulla raskasta musiikkia ilman, että heillä oli edes säröjä kitaroissaan. Olin ihan täynnä sitä, että bändit tekivät lepsuja kappaleita, jotka olivat tekoraskaita paksuilla säröillä. Halusin haastaa itseäni hyppäämällä pois yhtälöstä, ja tuloksena oli Death Organ, jota olen luonnehtinut ”Deep Purple meets Entombed” -projektiksi. Eli käytännössä yhdistelimme kokeellista progerockia death metal -örinöihin, ja siitä syntyi aika erikoinen soundi, jollaista en ole kuullut kovin usein.
– Teimme kaksi hienoa albumia, mutta ongelmaksi muodostui kotikaupunkini Borlänge. Se sijaitsi Ruotsin maaseudulla keskellä ei-mitään, ja sieltä ei lähdetty keikkailemaan helpolla. Halusin muuttaa Tukholmaan ja löytää parempia kontakteja, mutta kaikki bändikaverit eivät olleet siihen valmiita. Siispä Death Organin taru loppui.
Wiberg ei ehtinyt olla tyhjänpanttina Tukholmassa pitkään. Eräillä keikkajatkoilla vuonna 1996 hän törmäsi kaverinsa avustuksella kitaristi Michael Amottiin, ja matka stonerbändi Spiritual Beggarsin riveihin oli alkanut.
– Mike oli kuullut Death Organia ja sitä edeltänyttä Sky High -bändiäni ja hullaantunut täysin hendrixmäisistä urkusoundeistani, yllätys, yllätys. Hän pyysi kaveriaan etsimään minut käsiinsä keinolla millä hyvänsä, Wiberg nauraa.
– Tapasimme bileissä ja olimme pian kirjekavereita, kuten tuohon aikaan oli tapana, eli vaihtelimme demoja ja kirjoittelimme musiikista. Hengenheimolaisuus tuli selväksi ensimmäisestä tapaamisesta asti, mutten silti uskonut, että tulisimme soittamaan yhdessä, ainakaan niissä bändeissä, joita Mikella oli kasassa niihin aikoihin.
– Mike oli kuitenkin haaveillut tuovansa koskettimia mukaan Spiritual Beggarsin levylle. Menin Mantra III -albumin [1998] sessioihin, ja niinhän siinä kävi, että soitin synat lopulta jokaiseen kappaleeseen.
Kolme bändiä yhdessä
Vierailu Spiritual Beggarsin levyllä on venynyt näihin päiviin saakka: Spiritual Beggars on äänittänyt Wibergin kanssa jo kahdeksan studioalbumia, livejulkaisuista ja pikkulevyistä puhumattakaan.
Spiritual Beggars on aina vaikuttanut bändiltä, jonka suurimpia vahvuuksia on rentous, joka syntynee siitä yksinkertaisesta asiasta, ettei bändi ole ollut soittajilleen se varsinainen leipäpuu. Onko näin?
– Asia on ehdottomasti juuri näin, Wiberg komppaa ja ylistää samalla bändin jäsenten välistä ystävyyttä.
– Vielä Ad Astraan [2000] asti Spiritual Beggars oli meille kaikille ykkösprioriteetti, mutta sen jälkeen Mike piti bändistä hieman taukoa ”pienen projektinsa” Arch Enemyn parissa, emmekä tavallaan tulleet siltä tauolta koskaan takaisin! Se muutti Spiritual Beggarsin luonnetta, mutta mielestäni hyvään suuntaan.
– Tauon aikana Spice [bändin ensimmäinen laulaja Christian Sjöstrand] lähti bändistä ja Music for Nations, jonka kautta olimme julkaisseet levyjämme, yhdistettiin Sonyyn. Koko bändi muuttui lähtökohdiltaan ihan erilaiseksi.
Spiritual Beggarsin laajan tuotannon voi jakaa helposti kolmeen osaan, laulajien mukaan. Varhaisimpien albumien jälkeen mikrofonin varressa on kuultu Grand Magusista tuttua Janne ”JB” Christofferssonia, ja tätä nykyä lauluvastuussa on Firewind- ja Evil Masquerade -mies Apollo Papathanasio.
– En menisi ihan niin pitkälle, että sanoisin Spiritual Beggarsin olleen kolme eri bändiä, mutta ei se ole mikään ihan tuulesta temmattu ajatus, Wiberg pohtii.
– Laulaja on asia, johon kuulija kiinnittää huomiota, ja säveltäessä hän on usein se osanen, jolle kirjoitetaan päällimmäiset koukut. Spice, JB ja Apollo ovat kaikki todella erilaisia laulajia, ja minusta myös heidän laulamiensa levyjen fiilis on toisiinsa nähden hyvin erilainen.
– Spicen tyyli oli kaikessa todella energinen, ihan kuin hän olisi laulanut Slayeriä stoner rockiin. JB on kuin hänen vastakohtansa. Hänen äänensä on pidäyttäytyväisempi, mutta siinä on valtavaa julistuksen fiilistä. Apollo on minusta ennen kaikkea klassinen rocklaulaja, eikä ihan niin äärimmäinen kuin kaksi edeltäjäänsä.
Kerron Wibergille liputtavani Spiritual Beggarsin suhteen erityisesti albumien Ad Astra, On Fire (2002) ja Earth Blues (2013) puolesta, eli sattumalta mallilla ”levy per laulaja”. Wibergin näkemys osuu osittain yksiin kanssani.
– Itse asiassa oma suosikkini taitaa olla yhä oma debyyttini Mantra III. Siinä on kauttaaltaan hyvää energiaa ja ennen kaikkea vahvoja kappaleita. Pidän myös On Firesta todella paljon, se oli hieno, kokeileva levytys.
– Ad Astra on tietenkin tunnetuin albumimme, ja ihan syystä. Siinä on minustakin lähes kaikki kohdallaan. Se kärsii silti hieman cd-aikakauden kirouksesta, eli se on 13 biisin ja 59 minuutin mitassaan hieman liian pitkä.
Fanina bändissä
Kesken mainitun Spiritual Beggarsin tauon Mike soitti jälleen Wibergille ja kertoi tarvitsevansa hänen palveluksiaan.
Tosin tällä kertaa Mike ei ollutkaan Michael Amott, vaan hänen kaimansa Mikael Åkerfeldt, Opethin säveltävä laulaja-kitaristi, jonka bändi oli juuri julkaissut mustavalkoiset albuminsa Deliverancen (2002) ja Damnationin (2003).
– Tunsin Mikaelin jo vuosien takaa, mutta olin suuri Opeth-fani vielä sitäkin aiemmin, Wiberg kertoo.
– Opeth ei ollut vielä 90-luvulla kovin aktiivinen keikkabändi, joten tavattuamme ensimmäisen kerran vuonna 1997 halusimme säveltää musiikkia yhdessä. Halusimme tehdä jotain erilaista molempien bändeihin verrattuna, mutta olin aina kiertueilla emmekä saaneet koskaan mitään valmista aikaiseksi.
– Joitakin biisinosasia päätyi myöhemmin Damnationille, ja Mikael kutsui minut soittamaan koskettimet sille. Olin kuitenkin äänitysten aikaan kiertueella enkä päässyt osallistumaan levylle, mikä taisi olla hyvä asia.
– Niiden levyjen äänitykset eivät olleet mitkään maailman onnistuneimmat, kuten Opethin Lamentations-dvd:lle on hyvin dokumentoitu. En ole ollut koskaan mikään epäammattimaisten ihmisten ylin ystävä, joten on hyvä, etten joutunut tekemisiin sen studiohenkilökunnan kanssa, vaan päädyin Opethin remmiin vasta kiertueille.
Wiberg myöntää halunneensa aina soittaa Opethin kanssa.
– Kun kuulin Opethin debyytin Orchidin [1995] sen ilmestymisen aikoihin, se kuulosti kaikkeen muuhun verrattuna todella erilaiselta. Morningrise [1996] oli vielä parempi, raaempi ja ainutlaatuisempi levytys. Mutta se levy, joka sai minut hullaantumaan Opethista toden teolla, oli My Arms, Your Hearse [1998]. Taisin hullaantua niistä Hammondeista!
– Opeth oli itse asiassa äänittämässä My Arms, Your Hearseä Fredman-studiolla samaan aikaan, kun teimme siellä Beggarsin kanssa Mantra III -albumia. Fredmann oli tuplabuukannut studion. Siitäkin selvittiin kaikenlaisilla säädöillä, mutta parasta asiassa oli, että se teki bändeistä elinikäisiä ystäviä.
– My Arms, Your Hearse nosti Opethin potensiin kaksi. Se oli raskaampi, progressiivisempi ja tunnelmallisempi albumi, jolla Mikaelin jo valmiiksi syvät mörinät pääsivät vielä jyräävämmälle tasolle.
Hiipien Opethiin ja takaisin
Aluksi Wibergin Opeth-pestin piti olla vain Damnation-kiertueen mittainen erikoistapaus, mutta kosketinsoittaja naureskelee ajautuneensa osaksi bändiä pikkuhiljaa.
– Jälkikäteen ajateltuna jo ensimmäinen kiertueemme oli modernin progen unelmasetti. Kiersimme Yhdysvalloissa yhdessä huikeita albumeita julkaisseen Porcupine Treen kanssa, voitko kuvitella? Wiberg hehkuttaa.
– Keskityimme Damnation-albumiin ja muutamiin muihin kevyempiin Opeth-sävellyksiin, kuten Face of Melindaan, To Rid the Diseaseen, Benightediin ja niin edelleen. Se oli oikein hieno kiertue, ja minusta meillä oli oikein hyvä kemia bändin sisällä, mutta totta puhuakseni en uskonut soittavani bändissä enää kiertueen jälkeen.
– Pian olimmekin tekemässä samaa rundia Euroopassa, jolloin Mikael kysyi minulta, haluaisinko yrittää soittaa koskettimia myös raskaampiin kappaleisiin, ja se toimi meidän kaikkien yllätykseksi todella hyvin.
Lopulta Wiberg soitti studioalbumien kulmasta katsottuna Opethin todellisen murroksen levykolmikolla Ghost Reveries (2005), Watershed (2008) ja Heritage (2011). Näiden albumien aikana Opeth erkaantui yhä kauemmaksi progressiivisista death metal -juuristaan, ja 70-lukulainen progerock otti jatkuvasti enemmän tilaa, mikä kärjistyi Heritagen täyteen tyylimuutokseen.
– Totta puhuakseni en välitä Heritagestä juurikaan, Wiberg myöntää.
– Ghost Reveries ja Watershed ovat yhä äärimmäisen vahvoja levytyksiä. Kun kuulen kappaleita niiltä tänä päivänä, Watershed on kestänyt paremmin aikaa, mutta se saattaa johtua siitäkin, että olin Miken mukana tekemässä kappaleita hieman laajemmin. Heritage oli… erilainen kuin mikään, mitä Mikael oli aiemmin kirjoittanut. En oikein päässyt itse sisään siihen kaikkien metallielementtien riisumiseen. Se tuntui hieman liian suurelta itseisarvolta.
Wiberg jatkaa, ettei viime vuosikymmenen vaihde ollut hänelle henkilökohtaisestikaan hyvää aikaa.
– Minulla meni kaikki päin helvettiä. Oli ongelmia ihmissuhteiden kanssa, ja kiertue-elämään liittyvät elämäntapani eivät tehneet minulle hyvää. Halusin pois bändistä, ja se on sittemmin leimannut suhdettani koko albumiin.
– Halusin lähteä bändistä jo aiemmin kuin musiikkihistoriaan on kirjoitettu. Pidimme palaverin vuonna 2009 ja sovimme, että tekisin kiertueen ja albumin äänitykset loppuun. Jälkiviisaasti minun olisi ehdottomasti pitänyt pitää pääni eroamiseni suhteen. Lähtöni vasta vuonna 2011 leimasi elämääni vielä pitkään.
Dialogi itsensä kanssa
Opeth-vuosiensa jälkeen Wiberg piti pitkän aikaa hiljaiseloa, ainakin aiempaan vauhtiinsa verrattuna. Palattuaan musiikin pariin hän keskittyi hieman toisenlaiseen rooliin: synisti tarttui basson varteen ja soitti pitkiä kiertueita Candlemassin riveissä burnoutista kärsineen Leif Edlingin tuuraajana. Hän levytti myös stoner rock -bändi Kamchatkan kanssa. Wiberg kuvailee tätä aikaa puhtaasti ”bändielämästä nauttimiseksi ilman paineita”.
Tänä keväänä Wiberg yllätti ilmoittamalla julkaisevansa kokonaisen sooloalbumin. Aluksi siirto tuntui odottamattomalta, mutta kun Head Without Eyes -albumia kuuntelee ensimmäisiä kertoja ja miettii Wibergin historiaa säveltäjänä, soittajana ja laulajana, mieleen nousee yksi ajatus: Miksi vasta nyt?
– Olen aina rakastanut bändeissä soittamista. Muusikkojen välille syntyvä kemia on korvaamatonta, Wiberg kertoo.
– Sooloalbumi ei siis ollut suunniteltu juttu! Asiat vain alkoivat tapahtua pari vuotta sitten. Minulla oli taukoja kiertueilta ja halusin kirjoittaa musiikkia. Kun olin saanut muutaman kappaleen valmiiksi, huomasin aika nopeasti, että tyyli ei sovi millekään bändeistäni.
– Päätin jatkaa säveltämistä, ja minusta tuntui, että kaikkia kappaleita yhdisti yksi ja sama asia. Päätin kutsua projektia nimellä Head Without Eyes, mutta kun olin myöhemmin kahvilla ystäväni kanssa, hän ihmetteli suoraan, minkä ihmeen takia käytän projektinimeä, kun kyseessä on kokonaan itse soittamani sooloalbumi. Lyhyt vastaus on siis se, että minut ylipuhuttiin! Tuon jälkeen päätin julkaista levyn omalla nimelläni.
Head Without Eyesista muodostui todella monipuolinen albumi, joka summaa Wibergin koko henkilö-, bändi- ja musiikkifanihistorian yksien kansien väliin 60- ja 70-luvuilta moderniin metalliin asti. Samalla albumilla on todella raskas ja nyrjähtänyt pohjavire, jollaista Wibergin musiikissa ei ole ennen kuultu. Albumin äärilaidat levittäytyvät folkahtavasta progerockista aina yhdysvaltalaista Swansia muistuttavaan äänivalliin.
– Olen aina pitänyt musiikissa raskaasta vaaran tunteesta, ja halusin tutkia sitä puolta enemmän, koska se sopii jollain vinoutuneella tavalla omiin mielenliikkeisiini, Wiberg kertoo.
– Tein kappaleet luontaisella flow’lla. Yllätyin siksi itsekin, miten monipuolinen levystä tuli ja kuinka yhtenäiseltä se tuntuu. Folkin, progen, metallin, jazzin, bluesin, stonerin ja noisen yhdistäminen ei kuulosta helpolta, mutta se onnistui estottomalla säveltämisellä.
Wiberg myöntää yllättyneensä myös siitä, millaista oli säveltää yksinään kokonaisen bändikokoonpanon sijaan.
– Se oli itse asiassa hauskempaa kuin uskalsin odottaa, Wiberg naurahtaa.
– Tilanne arvelutti minua hieman. Olin aina ollut sitä mieltä, että musiikin tulee olla dialogia ihmisten välillä. Olivat he sitten bändin jäseniä kommunikoimassa musiikin kautta keskenään tai bändi kommunikoimassa yleisön kanssa. En kokenut, että musiikki on parhaimmillaan monologina.
– Yllätyin siitä, miten valtava inspiraationpuuska siitä itsekseen puuhastelusta syntyi. Se johtui osittain siitä, että albumi on hyvin spontaani. En halunnut ajautua tilanteeseen, jossa hieroisin kappaleita vuosikausia. Jos jokin kappale tuntui oikealta, oli se sitten miten kokeileva ja outo tahansa, päätin julistaa sen valmiiksi yliajattelematta liikaa.
Sooloalbumeilla on tapana muodostua tekijöidensä henkilökohtaisimmiksi levytyksiksi, jotka avaavat suoria ovia heidän sielunmaisemiinsa. Head Without Eyes onkin yhdistelmä Wibergin mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa.
– Tästä albumista olisi tullut todella henkilökohtainen, vaikken olisi edes tähdännyt siihen, Wiberg toteaa.
– Jos olisin Bob Dylan tai Nick Cave, olisin voinut kirjoittaa näistä asioista vielä toteavammin tai suoremmin. Päädyin kuitenkin kirjoittamaan kaiken eräänlaisten vaikeasti tulkittavien tarinoiden muotoon. Sooloalbumistani muodostui monologin sijaan eräänlainen dialogi itseni kanssa, ja huomasin ymmärtäväni elämääni sen kautta paremmin.
– Head Without Eyesin keskiössä ovat asiat, joita olen käsitellyt elämässäni ja musiikissani paljon: asioiden jättäminen ja niiden jättämäksi tuleminen. Olen aina ajatellut, että ihmisen tulee liikkua vaistonsa varassa rohkeasti eteenpäin eikä tyytyä tekemään kompromisseja mukavuudenhalun takia. Siihen tulen pyrkimään jatkossakin.
Julkaistu Infernossa 6/2019.