Insomnium
One for Sorrow
Century Media
Elokuun lopussa sosiaalinen media täyttyi edelleen lähetetyistä latauslinkeistä. Insomnium oli julkaissut tulevalta levyltään ilmaiseksi maistiaiseksi kappaleen Unsung. Myönteinen jännitys kipristeli vatsanpohjaa ennen neitsytkuuntelua, mutten ollut millään tavoin varautunut siihen, miten kovaa biisi iski.
Arki hävisi ympäriltä, kun sävelet ampuivat suoraan sydämeen kertoen pohjattoman surun ja kaihon tarinaa. Olisi tehnyt mieli vetää saman tien verhot kiinni, sammuttaa valot, käydä sikiöasentoon lattialle ja vain antaa viisun soida yhä uudestaan. En voinut toteuttaa kuin viimeisenä mainitun, mutta sen teinkin sitten hartaudella. Tuona päivänä viisiminuuttinen Unsung muodostui mittayksiköksi: montako kertaa ehtisin kuunnella sen ruokatauolla? Entä kotimatkalla?
Kaikki ovat jääneet joskus kerrotunlaisesti koukkuun johonkin biisiin. Yhtä tuttuja lienevät moisesta hurahtamisesta seurauksena olevat pelonsekaiset odotukset sitä kokonaisuutta kohtaan, jolta biisi on lohkaistu. Entä jos vain tämä kappale on näin järjettömän upea? Tai okei, jos tällaisia on pari, mutta muuten levy on vain tosi hyvä? Mikä sekin olisi toki mahtava saavutus.
Samalla sitä sisimmässään rohkenee toivoa jotain kertakaikkisen mullistavaa, mutta voiko kokonainen albumi olla yhtä päräyttävä? Sillä ani harvoin ne lopulta ovat.
Leveästi hymyillen ja täysin vakuuttuneena voin nyt todeta, että One for Sorrow lunastaa odotukset, eikä Insomnium ole koskaan kuulostanut näin hyvältä. Olipa sitten kyseessä hiljalleen kasvava, kaipuun lävistämä aloitusraita Inertia, tylynä tykittävä Only One Who Waits, kehtolaulumaisen kaunis välikevennys Decoherence tai livetilanteen yhteislauluhetkiin hittikertosäettä tarjoileva Regain the Fire.
Unsungin rinnalle oman arjen vapaita hetkiä rytmittäviksi mittayksiköiksi nousee kaksi seitsemän ja puoliminuuttista mestariteosta. Song of the Blackest Bird vuorottelee taidokkaasti raivokkaan ja rauhattoman runttauksen sekä kevyemmän suvannon välillä. Sisintä riipivä Lay the Ghost to Rest on puolestaan tarkka selonteko luopumisen tuskasta ja loppumattomasta murheesta. Kaikkein antoisinta on silti kuunnella levy rauhassa alusta loppuun.
Muutaman sanan pelkistykset eivät tee murto-osankaan oikeutta bändin monipuolisuudelle, kappaleiden sisältämille lukemattomille nyansseille ja herkille yksityiskohdille. Kokonaisuudessaan albumi on poikkeuksellisen ehyt: sama punainen lanka, joka kulkee yksittäisen biisin läpi, kattaa koko levyn. Yhtyeellä on selkeä oma soundi ja tarkka visio tekemisestään. Arviossa pitäisi määrittää genre, ja onhan tämä melodista deathia, mutta kohtuullisen laimealta sellaisen leiman lyöminen tässä tapauksessa tuntuu. Tämä on Insomniumia.
One for Sorrow ei edusta vain orkesterin omaa huippukohtaa, vaan nyt liikutaan myös suomimetallin kehityksen aallonharjalla. Aiempien mestareiden harteilta näytetään suuntaa ja asetetaan rimaa yhä vain korkeammalle. Vielä laajemmin tarkasteltuna ikiaikaista melodiakieltä puhuva Insomnium liittyy musiikillaan siihen kansanperinteeseen, jossa välitetään haikein lauluin ja runoin karuja tosiasioita sukupolvelta toiselle.
Yksi niistä on se, että elämään kuuluu paljon surua, ikävää ja järjettömiä menetyksiä. Tätä voi ja kuuluukin itkeä, huutaa ja raivota, mutta sen kanssa pitää yhtä kaikki oppia elämään. Että joku osaakin tehdä sen näin kauniisti.
Teksti: Anna Saurama
Albumi julkaistaan 12.10.