Arviot

The Pineapple – Thief All the Wars

Kuten niin monella muulla brittibändillä, myös The Pineapple Thiefillä musiikin juuret ovat syvällä Pink Floydissa, mutta tässä tapauksessa musiikin muoto on huomattavasti modernimpi. Mukana on pieni ripaus Musea ja muita muka-indie-bändejä, joiden merkitystä ei voi liikaa aliarvioida.

High on Fire – The Art of Self Defence

The Art of Self Defencellä High on Fire ei paukuta vielä niin metallisesti kuin myöhemmillä levyillään. Sen sijaan trion räkäinen sludgeilu etenee varsin hapokkaalla suristelu- ja jamilinjalla. Osa levyn riffeistä on edelleen niin jumalaisia, että kyllähän bändin nokkamies Matt Pike on statuksensa ansainnut.

Witch Cross – Fit for Fight

Witch Cross ei ollut erityisen persoonallinen yhtye, vaan kikat ja konstit ovat tuttuja esimerkiksi sellaisten myöhäisempien NWoBHM-bändien kuin Tokyo Bladen tai Black Axestä Wolfiksi muuttuneen kokoonpanon levyiltä. Biisit ovat parhaimmillaan hyviä – kuten levyn avaava Night Flight to Tokyo, Rocking the Night Away tai ruotsalaisen Heavy Loadin mieleen tuova Fight the Fire –, mutta genren kuninkuuden ottaneiden amerikkalaisbändien levytyksiin nähden Henrik Lundatin kanssa kymmenessä päivässä kasattu Fit for Fight kuulostaa kovin kotikutoiselta.

Disco Ensemble – Warriors

Tiukasti soivan pumpun vahvuuksia on yhä sliipatunkin soundin läpi puskeva innostuneisuus. Paljon hyvää on myös kitaroihin ja koskettimiin löydetyissä tuoreenkuuloisissa soundi- ja efektointiratkaisuissa. Viimeisen päälle valmiiksi muovatussa äänimaisemassa on kuitenkin varjonsa: Miikka Koiviston kertosäkeet ovat monta kertaa niin valtavia, että ne käyvät mitäänsanomattomiksi. Isot asiat aiheuttavat liikuntarajoitteita, ja ryöpsähtelevyyden varaan laskevan orkesterin pitäisi välttää jähmeää paatosta kuin katalinta elintasosairautta.

Black Country Communion – Afterglow

Black Country Communionin askel on nyt entistä kepeämpi. Glenn Hughes oli aikoinaan raskaan funkrockin uranuurtaja, ja Afterglow’n avaava Big Train voisi hyvinkin olla Trapezen tuotantoa. Afterglow’n parhaita hetkiä ovat kiivastempoinen Confessor ja levyn loppupuolen slovarit The Circle ja Common Man. Kokonaisuutena levy jättää kuitenkin valjun maun. Missä ovat The Outsiderin tai One Last Soulin kaltaiset, rockklassikoiksi nousevat kappaleet? Kokonaisuus on tasapaksu eikä tartu lantioon.