Arviot

Noumena – Death Walks with Me

Bändi tekee sen minkä parhaiten osaa eli soittaa kaihoisilla melodioilla maustettua raskasmetallia. Vanha Amorphis ja Insomnium ovat toimineet usein vertailukohteina ja uusimmallaan yhtäläisyydet näihin bändeihin vain korostuvat – mutta ainoastaan hyvässä mielessä.

W.E.T. – Rise Up

Work of Artin Robert Sällin, Eclipsen Erik Mårtenssonin ja Talismanin Jeff Scott Soton yhtyeen tuore Rise Up lunastaa lupaukset niiltä osin, että levy on soitoltaan ja tuotannoltaan vahvaa laatutyötä kiireestä kantapäähän. Kiekon soundimaailma on täysipainoinen, ja kahdentoista kappaleen paletti rullaa vastustamattomasti eteenpäin välillä reilusti rutistaen, toisinaan hellästi syleillen. Soto on tullut monivaiheisessa urallaan tunnetuksi yhtenä genrensä huippuäänistä, ja miehen jälki on nytkin oikein mainiota.

Sink – The Holy Testament

The Holy Testament soi debyyttilevy The Processiin (2008) verrattuna entistä raskaammin mutta kokeellisuutta unohtamatta. Sink on ääripäiden mestari. Se voi viedä kuuntelijan yhä helposti niin äärimmäisen kaaoksen keskelle kuin hypnoottisen sykkeen äärelle.

Rotting Christ – Kata Ton Daimona Eaytoy

Mainioilla Theogonia- ja Aealo-edeltäjälevyillä (2007, 2010) tuliseen dark metaliinsa monipuolisuutta hakenut veteraanibändi hyppää uusimmallaan taaksepäin ja tavoittaa näin osan uransa alkuvaiheen levyjen raakuudesta. Lienee kuitenkin paras mainita, että yleismeininki on kokeilullinen ja pitkälti sama kuin jo mainituilla levyillä.

Terror – Live by the Code

Tyylillisesti ajatellen vanhakantaisempi ja jopa aavistuksen melodioita sisältävä hardcore on pinnassa yhä enemmän, kun vertaa edelliseen tuotokseen Keepers of the Faithiin. Vaikka uutukaisella on entistä vähemmän metallielementtejä, uskon metallipäänkin löytävän tästä paljon pittiin kutsuvaa rytinää.

Hateform – Sanctuary in Abyss

Lähtökohtaisesti orkesterin death metaliin pohjautuva ja hivenen thrashin puoleltakin ammentava musiikki on aina ollut makuuni. Silti kumpikaan kahdesta aiemmasta täyspitkästä ei ole tahtonut avautua sitten niin millään, vaikka olen kuinka halunnut ja useasti läpi pyöritellyt. Sisäistämisongelmani ei ole johtunut tyylillisistä, toteutuksellisista tai soitannollisista seikoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa on aina tuntunut olevan liiankin paljon tarttumapintaa. Täysillä mukaan tempautumisen sijasta olen aina jäänyt ihmettelemään kuka-mitä-häh-kyl-määki-Turuus-tyyppisesti. Tällä uutukaisella ongelmani on selkeästi aiempaa lievempi, vaikka sisältörikkautta ja vauhtia tuntuu vieläkin olevan hieman liikaa tällaiselle puolisavolais-puolihämäläiselle.