Arviot

Frankie and Gator – Burma

Dick Hideousin teatraalinen ja provosoiva laulutyyli saattaa jakaa mielipiteitä, enkä itsekään osaa päättää, mitä mieltä loppujen lopuksi olen. Ei mies ihan oman elämänsä Mike Patton ole, vaikka hän lienee lähin vertailukohde. Laulaa mies osaa ihan oikeastikin, silloin kun malttaa niin tehdä. Jokaista puhdasta nuottia kohden löytyy varmaan sata huudettua, ölistyä ja muristua. Rumpali Butch Muffdiver (mahtavia nämä taiteilijanimet…) hoitaa puolestaan rankimmat örinäosuudet.

Cryptopsy – The Best of Us Bleed

Kahden vuosikymmenen mittaisen uran paketoiva The Best of Us Bleed -tupla takoo pioneerien nimeä uuteen nosteeseen. Kolmisen kappaletta jokaiselta pitkäsoitolta keräävä kokoelma on hengästyttävä todiste lähes kauttaaltaan laadukkaan diskografian voimasta. Blasphemy Made Fleshin (1994) alavireisestä ja hivenen suoraviivaisemmasta brutaloinnista vähitellen kohti teknisempää mättöä kulkenut ura on yksi genren komeimpia.

Shining – Redefining Darkness

Yhtyeen uran alkupuoliskon julkaisuilla ilmoille oksennettu suoraviivainen angsti ja paha olo on jalostunut levy levyltä, lähes vaivihkaa huomattavasti kontrolloidummaksi synkistelyksi, jonka monitahoisuus ja totaalisuus on selkeästi aiempaa vaikuttavampaa myös musiikillisesti. Keulahahmon luovuutta ruokkivat henkilökohtaiset ongelmat eivät vaikuta kadonneen, mutta niistä on opittu ammentamaan ja puhumaan entistäkin vapautuneemmin.

Jarkko Ahola – Ave Maria – joulun klassikot

Liki yhtä yllättynyt olen Aholan mainituista tulkitsijankyvyistä – mies oli toistaiseksi tuttu lähinnä Teräsbetonin suurimmista hiteistä. Ne eivät ole antaneet osviittaa sellaisesta herkkyydestä, jolla Ahola nyt laulaa esimerkiksi albumin nimi- ja avausraidalla pienestä turvattomasta ihmisestä Pyhän Marian suojelevan katseen alla.

Deftones – Koi No Yokan

Kalifornialainen Deftones taisi saada syyllisen leiman uuden vuosituhannen alun pomppumetallioikeudenkäynnissä, vaikka se tuskin itse katsoo osallistuneensa rikokseen rockmusiikkia vastaan. Totta onkin, että jos bändin habitusta vertaa vaikkapa (jälleen uutta tulemista yrittävän) Limp Bizkitin vastaavaan, voidaan puhua helposti yöstä ja päivästä: siinä missä Fred Durst on se oikeussalin värikäs, aina äänessä oleva häirikköpelle, Chino Moreno näyttäytyy ujona, tennareihinsa katuvaisena tuijottelevana pilviveikkona. Mainittuja nokkamiehiä yhdistää, että kumpikin kaipaa hellyyttä.

Elvenking – Era

Kuusikon seitsemännellä pitkäsoitolla tosin tunnelmoidaan huomattavan paljon vähemmän skandinaavis- ja kelttihaikuisten äänimaailmoiden äärellä kuin esimerkiksi vuoden 2008 pelimannihenkisellä Two Tragedy Poetsilla. Viulu on kuitenkin vähäisemmälläkin satsauksella mauste, joka istuu Elvenkingin lukuisista metallin genreistä ammentavaan poljentoon vähintäänkin luontevasti.