Arviot

Ephel Duath – On Death and Cosmos

On Death and Cosmos on tuttua Ephel Duathia, mutta ehkä vielä hitusen aiempaa tylsempää ja mitäänsanomattomampaa kiemurtelua. Ontot riffit ja keskinkertainen kärinälaulu eivät paljon tarjoile, eikä kappaleissa tapahdu käytännössä yhtään mitään.

Kryptos – The Coils of Apollyon

Bangalorelaiskvartetin kolmonen osaa vaikutteista huolimatta olla melko omaperäinen paistos. Kitaraosastolla vyörytetään täyslaidallisen verran yllätyksettömiä mutta täysipainoisia ja konstailematta toimivia riffihimmeleitä. Melodiakylläisemmissä vesissä veneen kokka kääntyy useammin kuin kerran Iron Maidenin ensimmäisten levyjen eeppisempien biisien maisemiin, mikä ei ainakaan mataloita materiaalin kiinnostavuusindeksiä.

Lynyrd Skynyrd – Last of a Dyin’ Breed

Edeltävä Gods & Guns (2009) ei oikein vakuuttanut, mutta veteraanit ovat 13. studioalbumillaan taas hienossa vedossa. Yllättävänkin raskaasti ja täyteläisesti soiva southern rock on samaan aikaan sekä monipuolista, pirteää, tarttuvaa, tunnelmallista että rennonletkeää tavalla, johon vain paljon elämää nähneet ja kokeneet ammattimiehet parhaimmillaan pystyvät. Legendat eivät tyydy jäähdyttelyyn, he käyvät edelleen lämpiminä.

Necrovation – Necrovation

Kakkospitkäsoittoa ei ole tehnyt enää genrensä kikat läpiopiskellut mallioppilas. Temponvaihteluita, monipuolista soolokitarointia, arvaamattomia väliosia ja tuhlailevaa riffitulvaa riittää, eikä jokaisen riffin päällä lue old school death metal. Epäsuhta ja yhtenäisyys tappelevat tavalla, jota voi nimittää paremman sanan puutteessa vaaraksi. Necrovation alkaa muuttua näkijästä tekijäksi.

King of Asgard – To North

Yksi tämän levyn vahvuuksista on eittämättä simppelisti päällekäyvä jyräys, jossa kummittelee paitsi aiemmin mainittu AA-kerho myös edesmennyt Bathory. Kitarasahaukset eivät ehkä ole sieltä kekseliäimmästä päästä, mutta ne ajavat eeppisen asiansa oikein hyvin. Vaikka blasteja kuullaan, pääasia on verkkaisesti etenevä ja mahtipontinen tunnelmointi.