Arviot

Fortið – Pagan Prophecies

Todellisuudessa yhtyeen musiikki ei ole kokenut suuriakaan muutoksia, vaan ilmaan tärähtelee edelleen eeppistä ja sopivissa määrin melodista pakanametallia vahvoilla norjablackpainotuksilla. Vastaavaa musiikkia ovat distrolistat puolillaan, mutta yhtyeen johtohahmo Einar Guðmundsson (aka Eldur) osoittaa keskimääräistä omalaatuisempaa musiikillista luovuutta.

Behexen – Nightside Emanations

Paljon ei ole kuitenkaan muuttunut. Nightside Emanations annostelee sisuksistaan mustaa paholaisenpalvontaa eri tavoin mutta vahvasti tyylistä kiinni pitäen. Välillä ammennetaan melodiapitoisemmasta astiasta nopeatempoisesti, toisaalla taas julistetaan pimeyden voimia rauhallisemman poljennon saattelemana.

Dragony – Legends

Musiikillisesti Legends on toden totta edellä lueteltujen genrejen malliesimerkki. Kompeissa laukataan tai painetaan suoraa tuplabassariravia, jonka päällä jylläävät monipuoliset riffirakennelmat ja sinällään toimivat mutta paikoin turhan laimeiksi uupuvat kosketinmatot. Muutoinkin Legendsistä huokuu soittopuolella varman päälle ottamisen fiilis. Melodiarikkaat ja sinällään kulkevat kappaleet eivät puhkea kirkkaimpaan loistoonsa, koska asioita ei ole saatu vietyä aivan tappiin.

Bloodred Hourglass – Lifebound

Biisejä on mietitty ja sovitettu huolella. Niin laulu- kuin soittopuolikin rullaa mainiosti, vaivattomasti. Soundi-maailmakin on ärhäkän mallikas. Bändi jättää itsestään ammattitaitoisen kuvan. Sävellykset ovat hyvää tasoa, ja taitoa tähän vaativaan tehtävään löytyy selvästi.

Tarja – Act 1

Tarja Turunen, Act I vaikuttaa olevan täysin perusteeton livealbumi. Joukoissasi on kyllä ammattitaitoisia soittajia, mutta soitto huokuu niin kliinistä akateemisuutta, että siitä on rock kaukana. Pisteet on annettava siitä, ettet ole sotkenut mukaan enempää Nightwishin aikaisia kappaleita, sillä niilläkään ei ole mahdollista peitellä soolotuotantosi epätoivoisuutta ja sieluttomuutta. Kun yrittää kumarrella kaikkiin suuntiin yhtä aikaa, pyllistää samalla joka suuntaan, ja näin tapahtuu myös silloin, kun esittää ahdistavia covereita tunnetuista biiseistä.

Enabler – All Hail the Void

Enablerin rähjääminen sisältää kaiken nopeuden keskellä myös asennemetallisia breakdowneja. Parhaimmillaan biisit ovat silloin, kun niihin on solutettu kitaraliidejä ja peruskaavan rikkovia rakenteita. Esimerkiksi albumin nimikappaleen loppupuolen hidastempoinen fiilistely luo piristävää eeppisyyttä.

Sons of Otis – Seismic

Kolmikon epäilemättä suuresti jamihenkisyyteen perustava konsepti on kauttaaltaan vallan toimiva. Samaan aikaan muutaman tempun hyvin osaava groovehirviö toistaa itseään hivenen liikaa. Toki merkittävä osa bändin ja koko sen edustaman genren viehätyksestä perustuu juuri toiston ja vähäisen variaation luomaan transsimaiseen tilaan, mutta kotiolosuhteissa tunnelma ja äänenpaine eivät tällä biisimateriaalilla täysin riitä. Keikalla tilanne olisi varmasti aivan toinen.