Arviot

Hypnosia – Horror Infernal

Vanha Kreator, Merciless ja Dark Angel kuuluvat läpi. Vanhan liiton thrashiä likaisella mutta tiukalla otteella räimivät biisit riffittelevät parhaimmillaan aika tiukasti. Moshattavat keskitempopätkät tasapainottavat usein varsin hektisenä käyvää tikkausta, eikä melodioilla leikitä.

Sectu – Gerra

Gerraa kuunnellessa tulee monin paikoin mietiskeltyä, jotta tältäköhän Deicide kuulostaisi, jos bändi olisi aikoinaan sattunut syntymään Göteborgissa. Melodisuus, brutaalius ja pätevä soittotaito ovat kaikki hyvässä harmoniassa keskenään, mutta jälleen kerran on todettava, että eipä levy pääse biisimateriaalillaan loistamaan. Sectun ongelmaksi koituu sen särmättömyys ja tavanomaisuus.

Threshold – March of Progress

Lähemmäs 70-minuuttinen March of Progress tekee hankalasta totta nivomalla tyylikkäästi yhteen varttuneemmalle väelle suunnatun AOR-henkisen rocktarjonnan ja metallimusiikin kehyksiin istuvan lasauttelun. Tässäpä onkin levy, josta saattaa nauttia niin isä kuin poika, jos nyt sattuvat olemaan tolkun porukkaa.

Nuket – Eksyneet sankarit

Musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille ja saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittääkin olla enemmän hard- kuin suomi- tai manserockia. Varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla niin karmean munatonta jollotusta, ettei sitä pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa.

Katatonia – Dead End Kings

Vuoden 2003 Viva Emptiness -levyn jälkeen tapahtui tosin jotain, mitä moni pitkäaikainen Katatonia-fani ei kyennyt hyväksymään. Yhtyeen musiikin kenties kantavin piirre, täydellisessä romahduspisteessä oleva haavoittuvaisuus sai tehdä tietä steriilille ja paikoin valitettavan tunneköyhälle musiikille.

Korpiklaani – Manala

Kuuntelin Korpiklaania runsaammin joskus Voice of Wildernessin ja Tales Along This Roadin (2005/2006) aikoihin. Tämän jälkeen on alkanut tuntua yhä vahvemmin siltä kuin Korpiklaani olisi ajautunut aina syvemmälle kiertueiden ja pakollisten albumisessioiden ikuiseen limboon. Joku saattaisi puhua tässä välissä vanhasta sanonnasta, jonka mukaan ei kannata yrittää korjata sitä, mikä ei ole rikki. Korpiklaanin kohdalla asiat ovat täysin päinvastaisella tolalla.