Arviot

Blood Red Fog – Harvest

Toisella kokopitkällä metkut ovat kuitenkin täysin toista luokkaa, sillä yhtyeestä on kasvamassa hiljalleen erittäin vakavasti otettava melankolinen ja sysimusta black metal -ryhmä. Musiikillisiksi verrokeiksi mainitut Horna ja Satanic Warmaster viipyilevät kuulijan mielessä Harvestin pääosin keskitempoisia kappaleita kuunnellessa.

Sophicide – Perdition of the Sublime

Eväskorista löytyy samanlaista teknistä hallintaa, kitarapornoa ja erottelevan siistiä soundia kuin Necrophagistin Epitaph-levyltä. Ilkeä jos olisin, väittäisin kopioksi. Myös Obscura ja kotimaisista vaikkapa De Lirium’s Orderin Veniversum ovat päteviä vertailukohtia. Rumpuja taitaa tahdittaa kone, mutta ohjelmointi on tehty erittäin taitavasti.

Evocation – Illusions of Grandeur

Kotimaansa metalliperinteeseen tiukasti sidoksissa oleva levy väläyttelee mieleen ainakin sellaisia nimiä kuin Dismember tai At the Gates. Meno on taattua kuolemametallia, jossa ei laahusteta mudassa, taituroida turhia eikä blastata vaan mennään eteenpäin synkeällä mutta melodisella linjalla. Biisit ovat napakoita ja iskeviä, ilman krumeluureja pärjääviä tekeleitä.

Soulspell – Hollow’s Gathering

Soulspellin tuorein on puitteiltaan jonkin verran edeltäjäänsä suorempi ja powerimpi tapaus. Vaikka levy kulkee pääosin rivakasti ja tuplabassarivetoisesti, kymmenen raidan kokonaisuudesta löytyy vaihtelevuutta ja tunnetiloja, joilla metallioopperan kokonaistarinaakin aksentoidaan. Hollow’s Gatheringin musiikista ei tarvitse sanoa sen enempää. Kieli- ja kosketinsoitinten toteutus on genressään huippuluokkaa, kiitos kudelman loihtineen viidentoista (!) vierailevan muusikon (mm. Helloween-basisti Markus Grosskopf) armeijan.

The Faceless – Autotheism

Kolmas kokopitkä on toki yhdistettävissä Facelessin historiaan vaikkapa teknisyyden, progressiivisuuden tai death metalin kaltaisten lokeroiden kautta, mutta todellisuudessa uudistuneen joukon ilmaisusta löytyy jälleen paljon uusia ulottuvuuksia. Tällä kertaa ne ovat onneksi johtaneet parhaaseen tulokseen bändin tähänastisella uralla.

Hexvessel – No Holier Temple

Teollisuudessa, jossa fossiilisista aineksista kupataan synteettisesti polyvinyylikloridin ja polykarbonaatin muovaamia hetken viihdeärsykkeitä ja ahdistusta lievittäviä kuunteluelämyksiä kulutuskyvykkäille omistusfetisisteille, luonnon suureksi ja hartaaksi ylistykseksi tehty No Holier Temple on viekas muistutus siitä, että toisenlaisiakin tarkoitusperiä on.

Dynazty – Sultans of Sin

Bändin glamhöystöinen meno on veretseisauttavan energistä ja rullaavaa. Sultans of Sin soundaa hyvältä, ja kappaleet erottuvat toisistaan sopivassa määrin tyylin, tempojen ja komppien puolesta. Kitaristit Rob Love Magnusson ja Mike Laver hanskaavat tapposoolojen ja tanakan riffittelyn tasapainon, ja vokalisti Nils Molin karismoi kuin huomista ei olisi. Levyn lyriikat kertovat rockin ja rakkauden ihanuudesta, ja kokonaisuudessaan bändin ulkokuori on viimeisen päälle genren mukainen.