Arviot

Tank – War Nation

Sama kohtalo odottanee myös War Nationia. Doogie White vetää komeasti, ja hetkittäin sekä musiikista että Doogien äänestä tulee mieleen itse Ronnie James Dio. Ei voi kuitenkaan kieltää, etteikö äijän kultakurkku olisi muuttanut bändin olemusta aika lailla. Vanhaa Motörhead-henkeä ja rosoa soundissa ei enää ole.

Ensiferum – Unsung Heroes

Unsung Heroesia kuunnellessa huomio kiinnittyy bändin energisyyteen, joka tuo monissa paikoin mieleen yhtyeen intoa tihkuvan eponyymin ensilevyn (2001). Levyt ovat myös melodiamaailmoiltaan samantyylisiä, mutta uusimmalleen Ensiferum on kyennyt rakentamaan suorastaan monumentaalisen äänimaailman, josta löytyy nyanssia ja jippoa hikisemmänkin musiikkidiggarin makuun.

Embassy of Silence – Antler Velvet

Antler Velvet ottaa jopa debyyttiä suurempaa pesäeroa ratkaisuihin, joita tällaisilta bändeiltä usein odotetaan. Nyt Embassy of Silence on kuin äärimmilleen puristettu yhdistelmä tarttuvaa naislaulettua metallista rockia, progressiivisempia sävyjä ja sovituksia, jotka pääsevät yllättämään kerta toisensa jälkeen. Oli se sitten kertosäe, soolo tai vaikka pelkkä laulusovitus, bändi onnistuu aina avaamaan solmujaan odottamattomilla keinoilla.

Hypnosia – Horror Infernal

Vanha Kreator, Merciless ja Dark Angel kuuluvat läpi. Vanhan liiton thrashiä likaisella mutta tiukalla otteella räimivät biisit riffittelevät parhaimmillaan aika tiukasti. Moshattavat keskitempopätkät tasapainottavat usein varsin hektisenä käyvää tikkausta, eikä melodioilla leikitä.

Sectu – Gerra

Gerraa kuunnellessa tulee monin paikoin mietiskeltyä, jotta tältäköhän Deicide kuulostaisi, jos bändi olisi aikoinaan sattunut syntymään Göteborgissa. Melodisuus, brutaalius ja pätevä soittotaito ovat kaikki hyvässä harmoniassa keskenään, mutta jälleen kerran on todettava, että eipä levy pääse biisimateriaalillaan loistamaan. Sectun ongelmaksi koituu sen särmättömyys ja tavanomaisuus.

Threshold – March of Progress

Lähemmäs 70-minuuttinen March of Progress tekee hankalasta totta nivomalla tyylikkäästi yhteen varttuneemmalle väelle suunnatun AOR-henkisen rocktarjonnan ja metallimusiikin kehyksiin istuvan lasauttelun. Tässäpä onkin levy, josta saattaa nauttia niin isä kuin poika, jos nyt sattuvat olemaan tolkun porukkaa.

Nuket – Eksyneet sankarit

Musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille ja saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittääkin olla enemmän hard- kuin suomi- tai manserockia. Varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla niin karmean munatonta jollotusta, ettei sitä pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa.