Arviot

King of Asgard – To North

Yksi tämän levyn vahvuuksista on eittämättä simppelisti päällekäyvä jyräys, jossa kummittelee paitsi aiemmin mainittu AA-kerho myös edesmennyt Bathory. Kitarasahaukset eivät ehkä ole sieltä kekseliäimmästä päästä, mutta ne ajavat eeppisen asiansa oikein hyvin. Vaikka blasteja kuullaan, pääasia on verkkaisesti etenevä ja mahtipontinen tunnelmointi.

Nightstalker – Dead Rock Commandos

Dave Wyndorfin äänestä huokuvaa karismaa ja vahvaa hittivainua ei Nightstalker-joukkiosta löydy, vahvaa tyylitajua, hyviä sävellysideoita ja tanakkaa osaamista kylläkin. Jääkin oikein kenkuttamaan, että yhdestäkään biisistä ei löydy lähellekään Negasonic Teenage Warheadin tai Space Lordin kaltaista takuuvarmaa tappokertsiä tai kaaliin jumiutuvaa osiota.

Neal Morse – Momentun

Momentumia kuunnellessa on helppo kuvitella, kuinka luotaantyöntävä artisti Neal Morse voi monille olla jo pelkän sanomansa takia. Ja onhan se silkkaa todellisuutta, että Morsen sävellykset ovat niin rehellisen imeliä, että niitä joko rakastaa tai vihaa. Itse en kykene millään samastumaan miehen henkiseen ajatusmaailmaan, mutta jos usko Jumalaan saa hänet luomaan näin upeita biisejä aina akustisista mies ja kitara -kappaleista suureellisempiin sähkökitaroiden ja urkujen riemuvoittoihin, olen myyty. Sanomasta viis.

Murmansk – Rüütli

Hälymeteliä, kiertäviä kitaroita, huiluääniä, säröbassoja, kaikuisuutta ja viluista pimeyttä jo kahdella aiemmalla pitkäsoitollaan sädehdinyt kvartetti ei ole tiputtanut kolkkoja aseitaan uusimmallaan, vaikka miksaajana on häärännyt silotellun hitikkyyden hakijana monesti väläyttänyt Arto Tuunela.

Abrahma – Through the Dusty Paths of Our Lives

Liika vain tuppaa olemaan liikaa, sillä pitkälti toista tuntia kestävä Through the Dusty Paths of Our Lives harhailee turhan päämäärättömästi tunnelmasta ja kappaleesta toiseen eikä uskalla tai osaa sukeltaa tarpeeksi syvälle huuruiseen jamifiilikseen. Oikeanlaisen rentouden puuttuessa musiikin letkeä tunnelma kääntyy usein itseään vastaan, ja osasyypäänä ovat hivenen liian latteat ja elottomat kokonaissoundit.

Modern Day Citizen – From the Shell

Soundimaailma on mukavan iso ja tanakka, mikä saa biisit avautumaan täyteen potentiaalinsa. Kevyemmät elementit eivät kuitenkaan jää jyräyksen alle vaan hengittävät hienosti kaiken alla. Hienoa on myös, kuinka laaja-alaisesti kitaroita on käytetty. Siinä missä keskinkertaisempi yhtye olisi käyttänyt perinteisimpiä kosketinkuvioita täyttämään äänimaailmaa, MDC on hakenut kitaroistaan vastaavia nyansseja.