Arviot

Nightstalker – Dead Rock Commandos

Dave Wyndorfin äänestä huokuvaa karismaa ja vahvaa hittivainua ei Nightstalker-joukkiosta löydy, vahvaa tyylitajua, hyviä sävellysideoita ja tanakkaa osaamista kylläkin. Jääkin oikein kenkuttamaan, että yhdestäkään biisistä ei löydy lähellekään Negasonic Teenage Warheadin tai Space Lordin kaltaista takuuvarmaa tappokertsiä tai kaaliin jumiutuvaa osiota.

Neal Morse – Momentun

Momentumia kuunnellessa on helppo kuvitella, kuinka luotaantyöntävä artisti Neal Morse voi monille olla jo pelkän sanomansa takia. Ja onhan se silkkaa todellisuutta, että Morsen sävellykset ovat niin rehellisen imeliä, että niitä joko rakastaa tai vihaa. Itse en kykene millään samastumaan miehen henkiseen ajatusmaailmaan, mutta jos usko Jumalaan saa hänet luomaan näin upeita biisejä aina akustisista mies ja kitara -kappaleista suureellisempiin sähkökitaroiden ja urkujen riemuvoittoihin, olen myyty. Sanomasta viis.

Murmansk – Rüütli

Hälymeteliä, kiertäviä kitaroita, huiluääniä, säröbassoja, kaikuisuutta ja viluista pimeyttä jo kahdella aiemmalla pitkäsoitollaan sädehdinyt kvartetti ei ole tiputtanut kolkkoja aseitaan uusimmallaan, vaikka miksaajana on häärännyt silotellun hitikkyyden hakijana monesti väläyttänyt Arto Tuunela.

Abrahma – Through the Dusty Paths of Our Lives

Liika vain tuppaa olemaan liikaa, sillä pitkälti toista tuntia kestävä Through the Dusty Paths of Our Lives harhailee turhan päämäärättömästi tunnelmasta ja kappaleesta toiseen eikä uskalla tai osaa sukeltaa tarpeeksi syvälle huuruiseen jamifiilikseen. Oikeanlaisen rentouden puuttuessa musiikin letkeä tunnelma kääntyy usein itseään vastaan, ja osasyypäänä ovat hivenen liian latteat ja elottomat kokonaissoundit.

Modern Day Citizen – From the Shell

Soundimaailma on mukavan iso ja tanakka, mikä saa biisit avautumaan täyteen potentiaalinsa. Kevyemmät elementit eivät kuitenkaan jää jyräyksen alle vaan hengittävät hienosti kaiken alla. Hienoa on myös, kuinka laaja-alaisesti kitaroita on käytetty. Siinä missä keskinkertaisempi yhtye olisi käyttänyt perinteisimpiä kosketinkuvioita täyttämään äänimaailmaa, MDC on hakenut kitaroistaan vastaavia nyansseja.

Spiders – Flash Point

Flash Point ei ole täyspitkänä aivan niin kova kuin toivoin, mutta erittäin nasevan ja tyylikkään kokonaisuuden sen yhdeksän pääsääntöisesti alle kolmen minuutin mittaista kappaletta silti muodostaa. Maanmiehensä Nicke Anderssonin parin viimeisimmän rokkikokoonpanon tavoin Spidersinkin maailma sijaitsee täysin 70-luvulla. Aikakauden aito ja rosoinen mutta erittäin lämminhenkinen tunnelma on tavoitettu aina tuotantoa myöten hienosti. Paikoittaisen, lähinnä soundillisen potkunpuutteen voi helposti korvata volumenupikkaa myötäpäivään kääntämällä.

Devin Townsend – Epicloud

Mikä voisi mennä pieleen, kun luvassa on muhkea paketti Devin Townsendia menevimmillään ja massiivisimmillaan? Ja mukana on vielä Annekekin! No, mikään ei varsinaisesti menekään, mutta kovimman viimeisen latauksen uupuessa Epicloud jää hieman tasapaksuksi. Levyllä on mukana useita kourallisia suorastaan riemastuttavia osia ja läjä Devinin juustoisimmalla tavalla tarttuvia kappaleita, mutta myös hieman liiankin suoraksi vedettyjä mutkia ja Synchestra-albumin (2006) tavoin tahattomasti ylipaisuteltua kliimaksittomuutta.