Keskiviikko 5.6.
Keskiviikon lyhyemmän lämmittelypäivän ensimmäisenä artistina ehdin nähdä brittiläisen Thresholdin. Melodista progemetallia esittävän bändin lavaesiintyminen noudattelee kappaleiden yleislinjaa – anti on ammattitaitoista, mutta hieman tylsää. Kappale toisensa jälkeen toistaa samanlaista kaava. Säkeistöt ovat dramaattisia ja/tai rankkoja ja kertosäkeet eeppisiä/iskelmällisiä/melodisia. Väliin siivutetaan progemaisia sooloja. Mustiin pukeutunut yhtye ei tuo sen enempää jännitystä yleiskuvaan.
Ruotsalainen Sister Sin tarjoili sitä vastoin pari piirua kiinnostavampaa lavatyöskentelyä. Ei sille mitään voi, että naislaulajalla saavutetaan helposti lisäpisteitä. Vielä, kun bändi osaa hyödyntää pikkulavan korokkeita, niin viihdyttävän rockkeikan resepti on koossa. Yhtyeen musiikki on geneeristä hard rockia, mutta uppoaa aurinkoisessa ruotsalaisillassa kansaan.
Sweet oli päivän yllättäjä. Tai voiko sitä enää yllätykseksi sanoa, että vanhoista herroista koostuva rokkibändi hoitaa hommansa tiukasti? Tuntuu, että se on nykyisin enemmän sääntö kuin poikkeus. Hellraiser, Blockbuster, Fox on the Run ja muut purkkarokkipalat vedettiin hienosti ja erityiskiitosta tulee reippaasti kulkeneista stemmalauluista. Myös hieman kunnianhimoisempi Love Is Like Oxygen istui hyvin settiin.
Bullet (SWE) on oiva valinta festivaalin kuin festivaalin loppuiltaan. Vokalisti Hell Hoferin paksu, menninkäismäinen olemus herätti välittömästi hellyyden tunteita, mutta toisaalta hänen läpitunkevan vahva äänensä varmisti, ettei pelkkiin sympatiapisteisiin tarvinnut turvautua. Nahkatakkeihin pukeutunut muu bändi antoi jykevää taustatukea ja AC/DC kohtaa Acceptin -meininki oli kohdallaan.
Torstai 6.6.
Suomalaisen Sonata Arctican aikaan, puolenpäivän jälkeen, päälavan eteen oli kerääntynyt jo tuhatpäinen yleisö. Tämä ei kuitenkaan kiihdyttänyt yhtyettä mitenkään hurjaan lentoon ja kotimaisiltakin lavoilta tuttu lievä aneemisuus oli jälleen läsnä. Tony Kakon säveltämässä, vuosia sitten jo Ari Koivusen levyttämässä Losing My Insanity -kappaleessakin tuntuivat olevan kohdat hieman hukassa.
Mallia voisikin ottaa veteraaniryhmä Survivorista (USA). Peli oli pienemmällä päälavalla selvä jo ensitahdeista lähtien. Nyt oli luvassa taas ääriammattimaista ja innolla esitettyä Amerikan hard rockia. Yleisö toki odotti niitä kuuluisia Rocky-biisejä ja tietenkin Eye of the Tiger ja Burning Heart setin lopussa kuultiinkin. Kokoonpanossa on tällä hetkellä kummatkin 1980-luvun kultaisten vuosien vokalistit Jimi Jamison ja Dave Bickler, ja heidän yhteispelinsä toimi saumattomasti.
Kalifornialainen Huntress kuulostaa levyltä ihan kivalta, ja niin osittain lavallakin, mutta laulaja Jill Janusin teatraalinen esiintyminen syö hieman tehoja. Hieman luonnollisuutta kaivattaisiin. Janusin hehkuttama, tulevalta Starbound Beast -levyltä löytyvä I Want to Fuck You to Death on tehty yhdessä Lemmy Kilmisterin kanssa, mutta ei taida olla ihan parasta tarjontaa, jossa Motörhead-legenda on ollut mukana.
Australiasta ponnistava Rick Springfield on 63-vuotiaaksi mieheksi harvinaisen hyvässä kunnossa, sekä fyysisesti että musiikillisesti. Miehen laaja tuotanto ei ole tullut tutuksi juuri Jessie’s Girlin kaltaisia hittejä enempää, mutta nyt nähdyn esiintymisen perusteella tähän on tultava muutos. Hiljattaisessa Californication-televisiosarjan cameo-roolissa taitaa olla vahvaa pohjaa tosielämästäkin, niin riettaasti ilman paitaa esiintynyt Springfield yleisöä kosiskeli. Hurjaa oli myös herran juoksentelu päälavan yleisömeren läpi miksaustornille ja takaisin.
Devin Townsend Projectin keikka osui juuri pahimmilleen, kun koko päivän hehkunut aurinko oli paistanut massat välikuoleman tilaan. Yhtye esiintyi toisella keskikokoisista lavoista ja yleisö hakeutui lavarakennelmien synnyttämiin varjopaikkoihin. Bassot ovat suuressa osassa Townsendin ilmaisua, mutta nyt ne hallitsivat koko äänikuvaa ja kappaleita oli välillä jopa vaikea tunnistaa. Lopulta Townsend kuitenkin ilveili ja soitti itsensä kansan sydämiin.
Townsendin kanssa päällekkäistä Status Quota katsoin puolet keikasta. Jo tämäkin otanta paljasti, että herrat ovat yhä hienossa tikissä. Viimeistään Whatever You Want muutti juhlakentän bailualueeksi. Toimii joka kerta.
Five Finger Death Punch taas on sisällyksettömän uhoamisen ruumiillistuma. Oksetusta aiheutti jo alkunauhan ”War is the answer” -toisto. Laulaja Ivan Moody yrittää epätoivoisesti olla uusi Phil Anselmo, mutta ei se onnistu näillä taidoilla tai karisman puutteella. Bändi saavutti hieman humaania lämpöä kutsumalla parin kappaleen ajaksi yleisöstä lavalle joukon lapsia vanhempiensa kanssa. Muuten esiintyminen aiheutti pelkkää inhoa, varsinkin kun yhtyeen paras biisikin on cover Bad Companyn nimikappaleesta.
Sympaattisen öld skööl -bändin Manilla Roadin jälkeen oli Amon Amarthin special viking show -spektaakkelin aika. Ruotsalaisbändi on esiintynyt Sweden Rockissa aiemminkin, mutta nyt se sai arvoisensa puitteet, kun lavalle oli pystytetty suuri viikinkilaiva ja tulipatsaita riitti. Parin kappaleen aikana lavalla vierailleet kilpi ja miekka -miehetkään eivät yllättäen aiheuttaneet vaivaantumisen tuntemuksia. Ja musiikkihan oli sitä itseään, tarttuvaa death metalia parhaimmillaan.
Brittiläisellä raskaalla bluesrockilla on pitkät perinteet Led Zeppelinistä The Answeriin. Myös Thunder on kantanut soihtua ansiokkaasti yli 20 vuotta, vaikka on hajonnut peräti kaksi kertaa. Ainakin nyt nähdyn keikan perusteella toimintaa kannattaa yhä jatkaa, niin letkeästi I Love You More Than Rock’n’rollin kaltaiset semiklassikot soivat ja yleisöä oli massoittain paikalla.
KISS, nuo lapsuuden sankarit. Jokainen näkemäni keikka on ollut jollain tasolla pienoinen pettymys, ja tästä johtuen päätin lähteä tällä kertaa liikkeelle ilman ennakkolatausta. Show-elementtien osalta kyseessä oli kuitenkin yllättäen paras KISS-konsertti, jonka olen nähnyt, vaikka esimerkiksi hämähäkkimäistä lavarakennelmaa ei teknisten ongelmien vuoksi kuulemma oltu saatu toimimaan täydellä tehollaan. Musiikillisella puolella taas suurin ongelma oli laulaja-kitaristi Paul Stanleyn ääni. Se ei yksinkertaisesti kestänyt juuri ollenkaan, ja mies veti esimerkiksi Love Gunin kertosäkeen suosiolla alemmista stemmoista. Helsingin-keikalla kuultua Heaven’s on Firea ei tullut ollenkaan, vaan sen sijasta esitettiin Calling Dr. Love. Ehkä kyseisistä ongelmista johtuen Stanley tuntui vetäytyvän koko ajan taka-alalle antaen Gene Simmonsin kerätä suurinta näkyvyyttä. Suurin kiitos tuli War Machinen esittämisestä, jonka pääsin viimeinkin todistamaan liveolosuhteissa.
Perjantai 7.6.
Ruotsalainen Treat viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhlaa, ja vuonna 2006 aloitettu comeback tuntuu olevan hyvässä vauhdissa. Tässäkin ryhmässä kokoonpano on vaihtunut moneen otteeseen, mutta tällä hetkellä neljä viidestä jäsenestä oli mukana 1980-luvun lopun kuuluisimmassa kokoonpanossa. Robert Erlundin ulkokuori on ottanut osumaa, mutta ääni soi kirkkaana. Myös erityisesti rumpali Jamie Borgerin energinen paukuttelu keräsi huomiota, ja hienossa Learn to Fly -kappaleessa vieraillut 1990-luvun alun laulaja, nykyisin Candlemassissa vaikuttava Mats Levén teki hienoa työtä. Treat oli ehdottomasti yksi festivaalin kohokohdista.
Hieman samanlaista melodista hard rockia tekevästä Hardlinesta oli lupa odottaa myös paljon, mutta ihan Treatin veroista ei saatu. Johnny Gioelin johtaman ja alkuun kosketinsoitinongelmista kärsineen bändin setti painottui odotetusti Double Eclipse -ykköslevyyn (1992), mutta kyllä myös kymmenen vuotta myöhemmin ilmestyneeltä II-pitkäsoitolta olisi voinut soittaa esimerkiksi yhden kaikkien aikojen heviballadeista, yksinkertaisesti nimetyn kappaleen Y. Simppeleillä elementeillä toteutetusta keikasta jäi silti hyvä maku.
Firewind on saanut allekirjoittaneelta joskus kovaakin hehkutusta, mutta nyt kreikkalaisen power metal -ryhmän esitys ei jaksanut innostaa juuri ollenkaan. Onneksi Jason Newstedin uusi yhtye, konstailemattomasti Newstediksi nimetty ryhmä sai vireystason jälleen nousemaan. Ennakkoon innostusta herättänyt videobiisi Soldierhead tuli jo setin kolmantena ja sai kohtuullisen yleisöjoukonkin hereille. Yhtyeen biisit eivät ole sitä kaikkein kekseliäintä perusheviä, mutta innokkaasti esitettynä tällainenkin perunat ja muusi -tarjonta toimii. Newstedille itselleen tuntuu tällä haavaa, kokeilevampien vuosien jälkeen olevan tärkeää korostaa musiikin metallipitoisuutta, ja päälläkin oli Listen to metal -paita. Metallicasta muistuttivat välipalaksi heitetty Creeping Deathin väliosa ja kokonaan esitetty Whiplash.
Metallin kuningattaren Doron silmämeikin määrä tuntuu lisääntyvän vuosi vuodelta. Saksalaisen ikisuosikin esiintyminen on vilpitöntä ja sydämellistä, mutta hommasta puuttuu kaikenlainen groove ja mukaansatempaavuus. Päälavan edessä oli tosin kiitettävästi porukkaa, mutta itse jaksoin hädin tuskin keikan loppuun. Triumph and Agony (1987) oli itselleni SE Warlockin albumi, mutta nyt siltäkään soitetut kappaleet, muun muassa Metal Tango, eivät jaksaneet juuri säväyttää. Onkohan yhtyeen fanittaminen ollut jo tuolloin enemmänkin Doron hehkeän ulkomuodon ansiota?
Suhteeni Amarantheen on edennyt vastustuksen kautta jonkinlaiseen diggailuun, mutta Swedenin keikalla kamalat soundit haittasivat jo lähtökohtaisesti nautiskelua. Rumpubasari jyräsi kaiken alleen, eikä miksaaja hoksannut korjata tilannetta. Tai sitten kyse oli tarkoituksellisesta ratkaisusta, joka on vielä pahempi vaihtoehto. Toiseksi pienin lava oli tosin aivan liian pieni Amaranthelle, sillä yleisö oli täyttänyt koko kentän.
Toisaalta astetta suuremmalla Sweden Stagella soittavalla Leningrad Cowboysillakin oli tuhatmäärin katsojia, ehkä jopa hieman yllättäen. Viime aikoina jälleen ulkomusiikillisista saavutuksistaan julkisuudessa ollut laulaja Ville Tuomi villitsi onnistuneesti yleisöä, ja Delilahin ja Kids in American kaltaiset ikivihreät sinetöivät homman. Välillä lavalla alkoi olla jo ahdasta, kun muutenkin suuren kokoonpanoon liittyi mukaan näyttelevä laulaja Tuomas Uusitalo ja muutama taustatanssija. Yhtye veti parhaimman suomalaisen keikan, jonka olen Sweden Rockissa seitsemän käyntikerran aikana nähnyt.
Krokus toimi päälavalla järkyttävän hyvin. Sveitsiläisbändin on kuin metallisempi versio AC/DC:stä ja sellaisena huomattavasti parempi kuin vaikkapa Airbourne – heillä on soundin lisäksi biisejä. Sekä vanhat suosikit, kuten Long Stick Goes Boom, että Better Than Sexin kaltaiset uudet tykitykset upposivat takuuvarmasti festivaaliyleisöön. Toisaalta dramaattinen balladi Screaming in the Night loi mukavan usvaisen tunnelman auringon vielä paistaessakin.
Crazy Lixx on tehnyt Ruotsissa jo vuosia sitä, mitä Santa Cruz tekee tällä hetkellä Suomessa – perinteistä ponnistavaa, mutta silti jollain kummalla tavalla persoonallista kasarirokkia näyttävällä oheistoiminnalla varustettuna. Pikkulava keräsi edustalleen varsinkin kauniita naisia, ja syystäkin. Tämä bändi toimii. Samaa voi sanoa myös toiseksi suurimmalla lavalla samaan aikaan soittaneesta Saxonista. Keikan perusrunko pysyy vuodesta toiseen samana, mutta kyllästymistä ei havaitse yhtyeestä itsestään eikä yleisöstä. Laulaja Biff Byford osoitti Wheels of Steeliä edeltävällä välispiikillä, että bändi osaa myös nauraa itselleen. Sanailua seurasi jälleen yksi hurmioitunut esitys kyseisestä klassikosta ja yhteislaulu raikasi.
Kolmannen päivän pääesiintyjästä Europesta olisi odottanut samaa ja enemmänkin, mutta kuinkas kävikään. Jo lähtökohdat olivat epäsuosiolliset. Päälavan kentälle oli toki kerääntynyt tuhansia ja taas tuhansia ihmisiä, mutta siellä täällä näkyi selkeitä aukkokohtia. Joey Tempestin ja kumppaneiden rynnättyä lavalle kävi selväksi, että asennetta piisaa, mutta meno meni osittain epätoivoisen yliyrittämisen puolelle. Yhtye ei yksinkertaisesti saanut valtavaa lavaa ja yleisöä haltuunsa. Tilannetta ei parantanut se, että kolme ensimmäistä kappaletta olivat sinällään mainiolta Bag of Bonesilta (2012). Fireboxin kaltaisilla kappaleilla ei valloiteta massoja, vaikka uusimpia levyjään yleisölle pakkosyöttävä Europe sitä kuinka toivoisi. Wings of Tomorrow’lta (1984) kotoisin oleva Scream of Anger ei sekään ole varsinainen yleisönvillitsijä ja viidentenä tullut Superstitious oli liian vähän liian myöhään.
Ddv:tä varten kuvatusta keikasta muodostui kaavaillun riemujuhlan sijasta osittainen antikliimaksi, jota eivät pelastaneet edes Thin Lizzy/Black Star Riders -mies Scott Gorhamin ja UFOsta ja MSG:stä tutun Michael Schenkerin vierailut. Kuin kokonaisuutta alleviivaten encoret aloitettiin Last Look of Edenin (2009) nimibiisillä ja vasta sitten tuli Final Countdown. Keikasta ei sinällään puuttuneet hyviä kappaleita, draamankaaren taju kylläkin.
Lauantai 8.6.
Kreator on yksi aurinkoisen päätöspäivän ensimmäisistä bändeistä. Keulahahmo Mille Petrozza yritti ruoskia yleisöön eloa ja onnistuikin siinä välillä, mutta toinen kitaristi Sami Yli-Sirniö ja basisti Christian Giesler ovat tässä yhtyeessä selkeästi vain töissä. Herroista ei havainnut minkäänlaista intohimon pilkettä ja sinänsä tiukasta setistä jäi hieman rutiininomainen jälkitunnelma.
Astral Doorsin laulaja Nils Patrik Johansson ja Sabatonin neljä entistä jäsentä muodostivat viime vuonna Civil Warin. Johanssonin mukanaolo antoi toivoa, mutta Sabatoniin perustuvat pelot muuttuivat nopeasti todeksi: hirveää paskaahan se oli. Jäykkähevi on musiikin muodoista ehkä kauheinta, ja tämänkin keikan parasta antia oli Black Sabbath -laina Children of the Grave. Siinä Johanssoninkin ääni pääsi oikeuksiinsa.
Onneksi Thin Lizzy -comebackin jatke Black Star Riders palautti nopeasti uskon rockiin. Lizzy-klassikot kulkevat yhä letkeästi ja Ricky Warwick kuulostaa kerta kerralta enemmän Phil Lynott -vainaalta. Tässä yhteydessä imitointi on vain hyvä asia. Myös lukuisat tänä vuonna julkaistun All Hell Breaks Loose -levyn kappaleet kuulostivat niin hyviltä, että lätty menee hankintalistalle.
Accept vertautuu Saxoniin, bändi ei petä koskaan. Pelkästään yhtyeestä huokuva ääretön soittamisen ilo saa yleisön puolelleen. Kun vanhojen tappobiisien lisäksi myös uudemmat livesuosikit ovat silkkaa terästä, epäonnistumisen vaara ei ole. Kappaleita osataan myös ryhmitellä settilistalle oikein, ja jälkipuoliskolla voidaankin lasketella Princess of the Dawnin aloittamana lopulta kohti Balls to the Wallin metallitaivasta. Tällainen on hyvä heavy metal -keikka!
Rush ei ole urallaan juuri festivaalikeikkoja heittänyt, mutta nyt yhtye on päättänyt tehdä muutamia poikkeuksia. Sweden Rock Festival sai kunnian olla yksi armoitetuista festivaalikohteista ja kokeilu oli kaikin puolin onnistunut. Päätöspäivänä päälavalla ei Rushin lavan rakennustöiden vuoksi nähty kuin Quireboysin väsähtänyt akustinen setti, mutta erikoisjärjestelyt kannattivat. Koskaan en ole tällaista spektaakkelia festareilla todistanut. Rush muodosti Sölvesborgin pelloille kuin oman todellisuutensa, jossa videonäytöt lensivät lintujen tavoin ja valot loivat huikeita kuvioita. Kaiken keskellä alusta ohjasi bändin järkähtämätön kapteenikolmikko.
Alkuosa hoidettiin The Big Moneyn ja Limelightin tapaisilla varmoilla paloilla, keskivaiheilla viivähdettiin pitkään ja onnistuneesti jousisektion vahvistamana Clockwork Angels -uutuuden (2012) maisemissa ja lopussa palattiin jälleen klassikoihin. Niitä olisi riittänyt Tom Sawyerin ja 2112-osioiden lisäksi vaikka kuinka pitkäksi aikaa, mutta Rush jos mikä on bändi, joka kärsii runsaudenpulasta. Loppuun vielä miesten itsensä tähdittämä hauska lyhytelokuva, ja Sweden Rock Festival oli sitä myöten jälleen paketissa.