22.4.2013 jossain Amsterdamin ja Helsingin välillä, 11 000 metriä maan pinnasta
Roadburn-reissuni alkoi hieman erikoisemmin kuin yleensä. Matkustin Mr. Peter Haydenin kiertueen kyydissä alkutaipaleen, siitä voi lukea täältä. Festareilla minua odotti dj-pesti, joten Tilburgissa piti olla hyvissä ajoin. Viimeisistä kiertuehetkistä ja ensimmäisestä Roadburn-päivästä kirjoitin täällä.
Perjantai oli vapaapäivä kaikista velvollisuuksista, joten koko päivän pystyi keskittymään olennaisiin asioihin: bändien katsomiseen ja vanhojen sekä uusien tuttujen kanssa seurusteluun.
Päivä on hyvä laittaa käyntiin istahtamalla 013-keikkakompleksin viereisen kävelykadun yhdelle lukuisista terasseista ja katsoa partojen, hihamerkkien, farkku- sekä nahkatakkien valuvan kohti festivaalia. Bändipaitojen bongausta, nestemäistä brunssia ja leppoisaa jutustelua ennen varsinaista keikkamaratonia.
Urakan aloitti Dream Death päälavalla. 80-luvun loppupuoliskolla tovin operoinut pittsburghilaisbändi jätti omaleimaisen jälkensä doomin ja sludgen aikajanaan ja oli nyt valmis heittämään ensimmäisen Euroopan-keikkansa. Orkesteri on uudelleenaktivoitunut ihan vakavissaan ja se välittyi soiton tiukkuudessa. Back From The Dead käynnisti osuvasti keikan ja tunnin puhde päättyi bändin nimikkobiisiin. Välille mahtui kaikille tuttua kamaa sekä muutama uusi biisi, jotka eivät nekään aivan huonoilta kuulostaneet.
Moss jakoi mielipiteet täysin kahtia. Moni totesi bändin uuden linjan edustavan lähes festarin surkeinta antia. Itselle keikka kolisi ja kovaa. Kitara ja rummut möyrivät hidastettua Black Sabbathia ja lavalla heilui rauhanmerkkejä sormillaan näyttävä, 70-luvulta paikalle repäisty keulakuva. Olly Moss oli sisäänpäin käännetyssä kampauksessaan ja valkoisessa hapsupaidassaan maneereita myöten ilmetty nuori Ozzy. Absurdi kokemus saa hymyn edelleen nousemaan huulille ja keikan päättänyt Horrible Nights kummittelee pään sisuksissa.
Tukat silmillään nuokkunut Uncle Acid and the Deadbeats vihmoi fuzzit pohjassa happorokkiaan. Ei mitään uutta auringon alla, mutta kyllä nämä britit asiansa hanskaavat. Viihdyttävistä visuaaleista voisin siteerata ystävääni: “Vähän moottoripyöriä ja tissejä niin kaikilla on hyvä olla.”
Perjantain ja kenties koko festivaalin pajatson tyhjensi Goat. Roadburnin lisärakennuksessa, vanhassa kirkossa esiintyneet ruotsalaiset soittivat World Music -debyytiltään tuttuja kappaleita. Transsiin ja jopa tanssiin yllyttävä rytmi, hypnoottisesti hyörivä kitara ja värikkäästi pukeutuneet, seireenimäisesti esiintyneet laulajattaret yhdistettynä Het Patronaat -kirkon hiostavaan kuumuuteen saivat 600 paikalle ehtinyttä hurmoksen partaalle.
Kun Goatin viimeiset tahdit olivat haihtuneet, Het Patronaatin ovella oli edelleen lähes 50 metrin letka optimisteja. Tämä on yksi Roadburn-vieraille eniten harmaita hiuksia aiheuttavia seikkoja. Vain päälava on riittävän väljä kaikille halukkaille, Het Patronaat, Green Room ja Stage 01 vaativat hyvissä ajoin paikalle saapumista tai bändi saattaa jäädä näkemättä.
Mr. Peter Hayden, vielä kerran
Lauantaina aamusumpit väärään kurkkuun täräytti Fell Voices. Vastikään Suomessa vieraillut trio on perin pohjoisamerikkalaista black metalia, sekä hyvässä että pahassa. Korvia raastava diskanttinen, mutta todella tuhti monotonisten riffien sahaus ja yli puolet keikasta ilman mikrofonia karjunut, mutta asiansa selväksi tehnyt solisti nostattivat pulssia.
Teksasin riffipartio Wo Fat ei missään nimessä edusta genrensä omaperäisintä kastia, mutta piti mainiosti yllä hiipuvaa stoner rock -perinnettä. Yhden illan stoner- ja psych rock-tapahtumana alkanut Roadburn on kasvanut 18 vuodessa neljäpäiväiseksi raskaamman marginaalimusiikin ja -kulttuurin sulatusuuniksi. Festariksi, jossa doom metal, stoner rock, black metal, space rock, krautrock, drone ja mitä kokeellisin musiikki mahtuvat sulassa sovussa saman katon alle.
Sitä kokeellisempaa osastoa oli muun muassa Teeth of the Sea. Brittibändi yhdisteli kraut- ja postrockia diskobiitteihin, trumpettiluuppeihin ja elektrohälyyn. Lavapreesens antoi ymmärtää, että nyt annetaan kaikki peliin. Laservisuaaleilla kuorrutettu paketti oli yksi viikonlopun hienoimmista keikoista.
Mr. Peter Haydenin kanssa reissuun on lähdetty, joten kyllä tämä kortti loppuun asti katsotaan. Seinäjokelaisporukan ensimmäinen Euroopan-piipahdus sai arvoisensa päätöksen Stage 01:llä. Godflesh soitti Purea päälavalla, mutta psykedelia-annostansa janoava yleisö täytti pikkulavan ääriä myöden. Maaninen 60-minuuttinen tempasi mukaansa ja loppukeikasta tullut kosminen disko-osuus olisi saanut olla jopa pidempi.
Illan hurjalla jytäjamisessiolla päättänyt Endless Boogie sai sunnuntaiaamuksi koko reissun vakavimman olotilan. Ei meinannut edes Astran pinkfloydimainen proge saada takaisin elävien kirjoihin.
Neu!-legenda Michael Rother ja edellisiltana oman tuotantonsa kanssa esiintynyt Camera siinä kuitenkin onnistuivat. Neu!- ja Harmonia-katalogeja kahlanneet saksalaiset toimittivat krautrock-helmet niin lämpimästi, ettei tätä voi olla rakastamatta. Motorista komppia jyskyttämällä elämänlanka jälleen löytyi.
Onneksi löytyi, sillä lisää herkkua oli luvassa heti perään. Ja rakastamisesta puheen ollen: rakastan Isaiah Mitchellin kitaransoittoa. Aivan Earthlessin freak out -jameja ei herran tuore Golden Void -kokoonpano lähde tavoittelemaan, mutta vapautta ja liikkumatilaa löytyy kalifornialaisbändin perinteisemmästä biisimateriaalistakin.
Golden Void soittaa melodista psych rockia. Välillä tuutataan stonerkarsinassa ja välillä kuulostetaan 80-luvun hard rockilta. Selkärankana Mitchellin sanavalmis ja laid back -karismaa huokuva persoona. Ja se vimmattu kitarankäsittely. Hieno bändi.
Paljon jäi jälleen mielenkiintoisia esiintyjiä näkemättä. Paljon jäi hienoista esiintyjistä kirjoittamatta, tai tätä ei olisi kukaan jaksanut loppuun asti. Jälleen huima viikonloppu mainiossa ympäristössä ja upeiden ihmisten ympäröimänä.
Farkkutakin taskusta löytyi juuri pari kaljapolettia. Kai se on pakko lähteä ensi vuonna seitsemättä kertaa, olisihan se sääli jättää nuo käyttämättä.