Waiting for the Endless Dawn vaikuttaa haastavimmalta albumiltanne. Oliko tämä jotain mihin tähtäsitte?
– Tehtyämme viisi albumia erilaisia soundeja etsien koin tarvetta ottaa hieman aikaa ja miettiä, mitä kaikkea olemme saaneet aikaiseksi, laulaja-kitaristi Mike Kelson avaa.
– Halusin haastaa itseni biisinkirjoittajana ja tutkia bändimme pimeimpiä puolia ilman rajoja, minkä ansiosta monet biiseistä ovat yli kymmenminuuttisia. En halunnut asettaa itselleni mitään sääntöjä, joten kokemus oli todella vapauttava. Se oli myös pieni tribuutti menneisyydelleni sekä kaikelle musiikille, mitä olen kirjoittanut. Ehkä se oli jopa pieni nyökkäys entiselle bändilleni Cryptal Darknessille, joka loppui lähes 20 vuotta sitten.
Edellisestä albumistanne on viitisen vuotta. Millaista oli kirjoittaa musiikkia uudelle levylle ja teittekö nyt jotain toisin?
– Merkittävin muutos minulle oli toisen kitaristin Richie Poatin liittyminen bändiin. Hän on äärimmäisen taitava soittaja ja biisinkirjoittaja, ja vaikka hän tuli mukaan vasta studiossa, hänestä oli suuri apu.
– Minä äänitin albumin, mutta miksasimme ja tuotimme sen kahdestaan, joten kyseessä on ehkä yhteistyöpohjaisin levymme. Tavoitteenamme oli julkaista suuri musiikillinen esitys, joka kuulostaa paikoin elokuvalliselta ja sisältää runsaasti melankoliaa. Luulen, että tulen äänittämään jatkossakin albumit itse ja jatkamme samalla pimeän ja progressiivisen musiikin polulla.
Levyn kosketinsoittajana kuullaan Martin Powellia, jonka moni saattaa muistaa Cradle of Filthistä ja My Dying Bridesta. Millainen hänen roolinsa levyllä on?
– Olen tuntenut Martinin siitä lähtien, kun hän jätti My Dying Briden vuonna 1998 ja teimme pari Cryptal Darkness -albumia. Kiersimme myös Alternative 4 -bändissä yhdessä Duncan Pattersonin [ex-Anathema, ex-Antimatter] kanssa, ja Martin päätyi soittamaan jo edelliselle levyllemme When the Circle of Light Begins to Fadelle.
– Minusta hänen panoksensa on erittäin tärkeä. Hänellä on erityinen ja omaperäinen melodiantaju ja taito kuljettaa biisit paikkoihin, joita vähiten odotan. Martinilla oli suuri vaikutus albumin äänimaailmaan. Viimeisenä kuultava nimikkobiisi on upea tapa päättää albumi, ja se perustuu vahvasti hänen sävellykseensä. Se jättää kuulijalle samanlaisen fiiliksen kuin My Dying Briden Sear Me MCMXCIII tai For My Fallen Angel.
Musiikkinne pimeys on jotain, mitä australialaisbändiltä ei osaisi ensimmäiseksi odottaa. Onko paikallinen mielenlaatu kovin synkkä, vai mistä tämä kaikki kumpuaa?
– En ole oikein varma, onko tämä australialaista mentaliteettia vai puhdasta itsetarkkailua. Tiedän, että australialaisilla on maine iloisina ihmisinä, mutta esimerkiksi täällä Melbournessa ihmiset ovat kylmempiä ja ehkä enemmän eurooppalaisia.
– Olen tuntenut aina vetoa synkkään musiikkiin, ja se toimii minulle terapiana. Mistä tahansa olemmekaan kotoisin, koemme samanlaisia asioita ja vastoinkäymisiä elämissämme. Olen onnekas, että minulla on The Eternal, joka on auttanut minua toteuttamaan itseäni ja pitämään minut kytköksissä tähän maailmaan.
Julkaistu Infernossa 7/2018.