Anathema jatkaa siitä, mihin kuolema jää.
Teksti: Riitta Itäkylä Kuva: Rod Maurice
Selvitettäköön näin alkuun, että tämän haastattelun aikana ei mainita kertaakaan sanoja “metal”, “doom” tai “edelläkävijä.” Niin kuin Anatheman kanssa yleensä, puheenaiheet liikkuvat tunteiden ja niiden välittämisen piirissä – kuinka luoda ihmismieleen sukeltavaa, syvällistä musiikkia ja pysyä tulkinnalleen rehellisenä. Kuinka laulut syntyvät. Mikä musiikissa on tärkeää.
Sellaisia ne ovat, nämä liverpoolilaistyypit. Anathemasta kasvoi jo aikaa sitten ”aikuistenkin” hyväksymä, tummankaunista hellää melankoliaa tulkitseva, elämän surusta ja kauneudesta laulava yhtye. Vincent Cavanagh on kaunis, hillitty, kohtelias, musiikkia palvova laulaja.
Toisin sanoen hän ei ole rock’n’roll, eikä haluakaan olla. ”Sisäiset maisemat” on fraasi, jonka hän toistaa muutamaan otteeseen – ja niin teennäiseltä ja heppoiselta kuin moinen ehkä kuulostaakin, kukaan Anatheman musiikkia kuunnellut ei voi kiistää sitä musiikissa kaikuvaa lempeää empatiaa, jota Cavanaghin laulu ja bändin musiikki epätoivon ja murheen kolhimaa ihmistä kohtaan osoittavat.
– Me olemme syviä ajattelijoita ja tuntijoita tässä bändissä. Olemme kokeneet pirun paljon asioita niin yksilöinä kuin myös yhdessä. Ja jotenkin musiikissa voi ilmaista semmoisia asioita, joista on vaikea puhua. Varsinkin jos olet kundi. Ja jos olet kasvanut Pohjois-Englannissa, missä on valloillaan mentaliteetti, että miehenä sinun ei pidäkään tuntea mitään. Sinun halutaan vain vetävän kännit.
– Sitä kuitenkin kokee tarpeen ilmaista tiettyjä asioita, jos olet ihmisenä herkkä. Voit löytää itsesi musiikissa, lyriikoissa, runoudessa, taiteessa ja missä tahansa. Meille nimenomaan tunteet vain sattuvat olemaan hyvin tärkeitä.
Solisti naureskelee kotikaupunkinsa machismolle hyväntahtoisesti, joskin turvallisen välimatkan päästä, Pariisista käsin, lievästä koti-ikävästä kärsien.
– Se on semmoinen hälläväliä- ja olankohatuskulttuuri, jossa purraan vain hammasta ja mennään eteenpäin. Eikä siinä sinänsä mitään vikaa ole.
– Minä ja John (Douglas, rummut, toim. huom.) olemme itse asiassa semmoisia toisiamme kohtaan. Olemme tunteneet toisemme koko elämämme, mutta emme me istu alas ja puhu toistemme… ”tunteista”…
Lue koko juttu Infernon numerosta 4/2012 (#96).