Anaal Nathrakh
Vanitas
Candlelight
In the Constellation of the Black Widow’n (2009) aikoihin kävi korpeamaan, että vanhan suosikkibändini idealaatikko kolisi tyhjyyttään. Levy ei ollut huono, mutta kun samoja aihioita pyöriteltiin jo viidennen pitkäsoiton mitassa, olin valmis laskemaan brittiduon osaltani kalmojen kuoppaan.
Passion (2011) jäi tämän vuoksi tarkistamatta. Levätköön bändi kuopassaan, ei minua enää kiinnosta.
Pieni tauko taisi tehdä kuitenkin terää. Vanitas pölähti eteeni ikään kuin vahingossa. Että kokeillaan nyt sitten, kun ei tarvitse edes pyllyään penkistä nostaa. Ja mitä minun korvani kuulevatkaan: kyseessähän on peräti hurja ja luomisvoimaa osoittava kiekko. Nimittäin!
Tyyli ei ole muuttunut miksikään, eli nämä ideat on todellakin jo kuultu. Voittoa kertyy kuitenkin siksi, että jätkät ovat järjestäneet vanhat palikkansa melko lailla optimaaliseen järjestykseen. Väittäisin, että Vanitas saattaa olla samaan aikaan sekä bändin melodisin että tiukin kiekko. Musiikin mielipuolisen raivokas fiilis on tallessa. Rumpukoneen tahdittama tolkuton mättö ja Emperorista muistuttavat jylhistelyt ovat nautinnollisessa tasapainossa.
Black metaliksi Anaal Nathrakh ei oikein taivu. Puolisekopäiseksi mutta tarkkaan hallituksi melodiseksi ja blastvoittoiseksi äärimetalliksi kylläkin. Kuulostaa varmasti epämääräiseltä, mutta bändillä on ollut alusta asti oma tunnistettava tyylinsä. Tältä pohjalta reseptiä ei edes kannata vaihtaa. Kun kerran onnistuneita jäljitelmiäkään ei ole markkinoille tupsahtanut, niin jotainhan tässä tehdään oikein?
Musiikin ohella myös laulupuoli toimii erityisen hyvin. Sanoisinko peräti, että V.I.T.R.I.O.Lin kurkusta irtoaa aivan saatananmoista mekkalointia. Mielenvikainen kirkuminen, päätön räyhääminen ja taipuisa kurkkuväkivalta saavat tuekseen siellä täällä kuultavia puhtaampia osuuksia. Jälki on sen verran vakuuttavaa, että näidenhän on pakko olla tosissaan.
Ymmärrettäviä sanoja ei tuntuisi usein olevan, vain pelkkää äänihuulilta purkautuvaa raivokasta hulluutta. Sanoituksiahan Anaal Nathrakhin levypapereista on turha etsiä. Tiedä sitten mikä agenda lopulta on, mutta pääasia että illuusio aggressiosta ja reunan laidalla kiikkuvasta mielenterveydestä on vahva. Ja sehän on. Kuten lähes aina, myös Vanitas on kääritty kylmästi ja terävästi repiviin soundeihin.
The Codex Necro (2001) kantaa edelleen Anaal Nathrakhin parhaan levyn titteliä, mutta Vanitas saattaa nousta ajan kanssa ainakin rinnalle. Kuuntelujen myötä vaikutelma vain vahvistuu, sillä ensimmäisellä kerralla tämäkin kiekko tuntui vain vanhan kunniakkaalta toistolta. Lisäpyöritysten myötä organisoidun kaaoksen joukosta nousee kuitenkin niin tehokasta audiomuotoon purettua misantropiaa, että meikäläisenkin ihmisrakkaus on jo koetuksella. Ja kuten parhaiden levyjen tapauksessa aina, myös Vanitas nousee arvoonsa vasta keskittyneen kuulokekuuntelun myötä.
Vyörytys on hurjaa ja kaasupoljin hirttää kiinni, mutta yksityiskohtien määrä ja taidokas sovitustyö kestävät tarkempaakin syynäystä.
Teksti: Kari Koskinen