LIVE: Helvation Festival – Dante’s Highlight, Helsinki 12.–13.11.

Kuva: Perjantai Disentertainmentin ensi kertaa järjestämä sisäfestivaali sai parhaan mahdollisen alun, kun Speedtrap kapusi lavalle. Bändi on aivan julmetun kova. Meininki on rosoista ja vauhdikasta ja fiilis tapissa, kun tappajariffi seuraa toistaan. Ville Valavuo on maamme tämän hetken tyylikkäimpiä kitaristeja, mies vetää soolotkin kerta kaikkiaan mahtavalla tatsilla. Sääli, että paikalla oli vain kourallinen väkeä. Vilpittömämpää, energisempää ja aidompaa meininkiä saa hakea. Tällaisen täystyrmäyksen jälkeen Solitaire tuntui melkoisen vaisulta. Veteraanibändin omalaatuinen näkemys speed metalista on tulvillaan kohkausta ja hakkausta. Energia kyllä välittyy, mutta hyvistä biiseistä on pulaa. Tuntui, että sounditkin olivat sekavammat kuin Speedtrapilla. Tämä saattaa johtua osittain kahdesta kitarasta. Malicious Death oli pirteämpi tapaus, mutta odotuksiin nähden sittenkin vähän pettymys. Nykyinen laulaja Greger Grönholm on sangen sekavan oloinen kaveri, ja ainakin tällä haavaa sekavuus söi karismaa eikä ruokkinut, kuten varmaan piti. Bändillä on silti sen verran hyvä ote räimeeseensä, ettei keikkaa voi huonoksikaan sanoa. Erityismaininta rumpali Jerkerille, miellyttävän tarkkaa ja skarppia toimintaa. Tämän jälkeen siirryttiin Ruotsin puolelle, Portraitin johdolla. King Diamondille aika perkeleesti velkaa oleva bändi luotti liian pieniin nahkaliiveihin ja triolitahtiin. Mietin vedon aikana useaan kertaan, mitä tästä nyt oikein voisi sanoa. Bändi näet edustaa harvinaisen tarkasti metallin sitä laitaa, jota en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Toisaalta keikka oli antaumuksellinen ja rehellinen. Nämä ovat niitä kuuluisia makuasioita. Ehkä on parempi, että jätän tarkemmat analyysit muille. Harmillisesti peruneen Enforcerin tilalle hankittu Grand Magus nosti fiiliksen vahvasti plussan puolelle. Se pyyhkäisi maanmiehillään pöydän yhdellä heilautuksella ja oli ainoa bändi, joka pärjäsi Speedtrapille. Erinomainen, eleetön, tunnelmaan ja karismaan luottava esitys. Vaikka teknisiä ongelmia spiikkien mukaan oli, niitä ei kyllä yleisöstä huomannut. Järjestäjä Disentertainment selvisi festivaalistaan perjantain osalta puhtain paperein. Aikataulut pitivät, vaikka illalle oli ahdettu viisi bändiä. Harvinaista ja hienoa. Teksti ja kuvat: Vilho Rajala Lauantai Helvationin toinen ilta oli pyhitetty perinteiselle heville ja progressiiviselle metallille, joiden louhiminen jakaantui suomalaisten Battle Beastin ja Merging Flaren sekä ruotsalaisten Seventh Wonderin ja Nightingalen kesken. Illan ensimmäisen slotin täytti mallikkaasti helsinkiläissekstetti Battle Beast, joka on vielä toistaiseksi demobändi, mutta kuuleman mukaan yhtyeen ei tarvitse odottaa ensimmäistä levytyssopimustaan kauan. Ja ihmekös tuo, sillä yhtye on kerännyt muun muassa kansainvälistä bändikisamenestystä kivenkovilla live-esiintymisillään ja kulkevilla biiseillään. Dantesin lavalla Battle Beast teki sen, minkä parhaiten osasi. Accept-henkinen riffijyrä vei vielä tässä vaiheessa melko harvalukuisen yleisön mennessään ensimmäisistä soinnuista lähtien. BB-keula Nitte Valo on lyhyestä varrestaan huolimatta karismaattinen esiintyjä. Mimmin pisteliäänsärmikäs ääni ja raivoisa lavaliikehdintä ovat yhdistelmä, jonka varaan tarkasti soittava bändi voi jatkossakin huoletta laskea. Nitten äänenväri ja lavaolemus tuovat mieleen edesmenneen Sinergy-orkesterin Kimberly Gossin, sillä erotuksella, että Nitten tekemissä on munaa kaksin verroin enemmän. Battle Beastin laulurepertuaarista sen verran, että soolokitaristi Anton Kabasen väliin loihtimat kurkkuvokaalit toivat erehdyttävästi mieleen nuoren Udo Dirkschneiderin. Battle Beastin paketti on hienosti kasassa. Sävellykset toimivat, karismaa ja uhmakkuutta piisaa, joten jatkossa yhtyeen tie on auki periaatteessa mihin vain. Toisena Dantesin lavan valtasi niin ikään kajaanilainen Merging Flare. Kohta kymmenkesäinen porukka pisteli Judas Priest- ja Gamma Ray -vaikutteista melodista metallia kehiin hallitun varmasti. Yhtyeen vokalistin Matias Palmin suorittamista kuunteli mielellään, mutta muutoin Flare-veto kääntyi enemmän yksitoikkoisen kuin mielenkiintoisen kannalle. Yhtyeen materiaali on sinällään ihan kelvollista, mutta mitään suoranaisia hittejä ei kappalerivistöstä ole toistaiseksi noussut. Hyvin yhteen hitsautunut bändi tarvitsee oman The Number of the Beastinsa ennen kuin se erottuu massasta lopullisesti. Pelkkä varma suorittaminen ei yksin riitä. Helvationin toisen illan suurimman katsojajoukon keräsi ruotsalainen Seventh Wonder, joka päätti Dantesissa kolmen keikan Suomen-minirundinsa. Yhtye on lyönyt Suomen progemetalliympyröissä läpi syksyllä 2008 julkaistun kolmannen levynsä Mercy Fallsin (Lion Music) jälkeen, ja kesällä 2009 tehty ensimmäinen kolmen keikan rypäs oli jättänyt mukavasti nälkää uusille esiintymisille. Seuraavan Seventh Wonder -levyn, The Great Escapen julkaisu siirtyi lopulta joulukuun 3. päivälle, joten bändi oli rakentanut settinsä pääasiassa Waiting in the Wings- (2006) ja Mercy Falls -levyjen varaan. Ensin mainitulta keikalla raikasivat Taint the Sky ja Not an Angel, jälkimmäiseltä Welcome the Mercy Falls, Unbreakable, Hide and Seek, Black Parade ja akustinen Tears for a Father. Tulevalta levyltä maistiaisia saatiin lopulta kaksin kappalein videobiisi Alley Catin ja ensi kertaa livenä vetäistyn Wisemanin myötä. Seventh Wonder -miehet Tommy Karevik (laulu), Andreas Blomqvist (basso), Johan Liefvendahl (kitara), Andreas Söderin (koskettimet) ja Johnny Sandin (rummut) muodostavat niin levyillä kuin lavalla äärimmäisen taidokkaasti operoivan yksikön, jonka jäsenistä jokainen hallitsee oman instrumenttinsa esimerkillisen suvereenisti. Livenä bändin antautumista tekemäänsä musiikkiin on ollut tähän saakka ilo katsella ja kuunnella, niin nytkin. Myös Helvation-yleisö otti bändin vastaan antaumuksella, biisit mukana laulaen ja raivokkaasti bändiä kannustaen. Hieno keikka hienolta yhtyeeltä. Viimeisenä lavalle noussut, tuottajaguru Dan Swanön harvemmin livenä esiintyvä Nightingale oli ennakkoon ehkä Seventh Wonderiakin odotetumpi Helvation-vieras, vaikka osa yleisöstä siirtyi yhtyeen aloittaessa mieluummin baaritiskin läheisyyteen. Jäljelle jäi toki innokkaasti keikan mukana elänyt fanimassa, joka takuulla sai mitä oli tullut hakemaan. Kahden tunnin mittainen vyörytys AOR- ja -progehenkistä rockia luotasi bändin sävellyksellistä uraa, ja kuultiinpa setissä katras Swanön Edge of Sanity -aikaista materiaaliakin. Nightingalen esiintymistä leimasi tietynlainen ukkoutuneisuus, mutta suurinta osaa yleisöstä se ei tuntunut haittaavan. Energisestihän nelikko kaikin puolin lavalla teutaroi, jopa siinä määrin, että kitaristi Dag Swanö innostui riisumaan paitansa ja veteli loppukeikan häpeilemättömän miehekkäästi kessi paljaana. Joillekin, tai ainakin allekirjoittaneen kaltaiselle härmäläiselle heteromiehelle, näky oli paikoin hieman liikaa, mutta kai se on yhdentekevää miltä stagella näyttää, jos homma muuten toimii. Ja toimihan se. Puheista päätellen ensimmäinen, mutta toivon mukaan ei suinkaan viimeinen, Helvation onnistui kaksijakoisesti. Perjantaina yleisötavoitteesta jäätiin, mutta lauantai paikkasi tilanteen ja järjestelyt hoitanut Disentertainment selvisi urakastaan kuivin jaloin. Järjestelyt toimivat muutoin kaikin puolin mallikkaasti. Tästä on hyvä jatkaa! Teksti ja kuvat: Jaakko Silvast