Saligian lievästi Dødheimsgardin suuntaan pokkuroinut kakkosalbumi Fønix (2015) on mielestäni likimain parasta, mitä norjalaisessa black metalissa on tapahtunut viimeisen viiden vuoden aikana, joten odotukset bändin kolmosta kohtaan olivat kieltämättä huipussaan.
Saligian musiikin peruspiirteet ovat hyvin pinnassa myös Vesaevusilla, jonka tulenpalavassa käsittelyssä musta metalli taipuu progressiivisiksi luonnehdittaviksi kuvioiksi, joissa elää yhä dødheimsgardmainen sivujuonne. Saligia on kuitenkin musiikillisesti suoraviivaisempi ja enemmän perinteiseen metalli-ilmaisuun kallellaan.
Vesaevusia kuunnellessa on valitettavasti myönnettävä, että biisikynä ei ole aivan siinä terässä kuin Fønixin jatkajalta olisi voinut odottaa. Parhaimmillaan trondheimiläiskaksikko puskee ulos Malach Ahzarin kaltaisia huippuraitoja, mutta muutoin albumin meininki on hämmästyttävän keskinkertaista ja osittain jopa tylsää – siis Saligian mittapuulla.
Okkulttista tunnelmaa tihkuva Vesaevus on selvä pettymys, mutta tämän bändin suhteen lienee turha heittää kirvestä kaivoon, sillä ronski ryhtiliike saattaa kääntää laivan keulan vielä tyystin arvaamattomaan suuntaan.