Saksalainen monimuotoyhtye on ollut vuosikaudet pieni suosikkini. Bändi on uudistanut otettaan kiinnostavasti edeten polveilevista instrumentaali-post-metal-eepoksista koneistettuun ilmaisuun ja laulettuun popnapakkuuteen – ja takaisin. Ahkerasti levyjä julkaisevan koplan jatkuva nahanluonti on ollut yllättävän miellyttävää, vaikka aina homma ei ole edennyt omaa makuaistiani paremmin hivelevään suuntaan.
Tällä kertaa otteiden hiominen mainiosta edellislevystä ja loistavasta livealbumista sliipatumpaan, ennalta arvattavampaan ja samalla helpompaan suuntaan tuntuu vähän pettymykseltä, varman päälle ottamiselta. Toki yhtye hoitaa hommansa vakaalla tatsilla ja erinomaisella tyylitajulla, mutta ennakkoluulottomat kokeilut ovat vaihtuneet jo aiemmin tuttujen konstien käyttöön.
Long Distance Callingin melodiantaju ja sovituskyky ovat erinomaisen hyvässä kuosissa ja laatu on erittäin vankkaa, joten tämä levy voi avata uusille kuulijoille ovet sen rikkaan ilmaisun äärelle. Pitkään yhtyettä seuranneelle lähinnä soundillisesti vaihteleva albumi ei kuitenkaan tarjoa muuta kuin lisää sitä napakan melankolista ja pitkälinjaista instrumentaalirockia, jota bändin katalogista löytyy jo vaikka kuinka.