Neofolkista tulee aina ensimmäisenä mieleen menneiden aikojen perään haikaileva mies rämpyttämässä akustista kitaraa. Tällä peruskonseptilla on tehty ja tehdään edelleen hyviä levyjä, mutta Osi and the Jupiterin tulokulma genreen on varsin erilainen. Juuret pidetään kuitenkin syvällä kotiseutunsa Appalakkien maaperässä.
Bändin tummasävyinen neljäs albumi huokuu vahvaa mystiikkaa ja haikeutta olematta kuitenkaan piirunkaan synkkä. Musiikki on samaan aikaan sekä pelkistettyä että moniulotteista, vaikka toteutus on hoidettu koskettimien lisäksi pelkästään akustisen kitaran ja sellon voimin.
Albumin luomia tunnetiloja syventää entisestään parin ensimmäisen kuuntelukerran aikana täysin ohi menevä seikka, että puolet levyn kappaleista on instrumentaaleja. Niihin ei edes kaipaa laulua, ja näin laulettujen biisien lataus on puolestaan entistäkin väkevämpi.
Melkoisen mystistä on sekin, kuinka lauluton tulkinta The Moody Bluesin 1960-luvun lopun eri hienosta Nights in White Satin -hitistä kuulostaa Osi and the Jupiterilta itseltään ja istuu kokonaisuuteen saumattomasti, vaikka bonusraita onkin.
Staven kaltaisia, kyynikkoakin syvästi koskettavia levyjä tulee vastaan hyvin harvoin.