En enää tosissani tiedä, mitä sekä Udo– että Accept-leirissä tapahtuu tätä nykyä. Jos pistetään jonoon U.D.O. -bändin Touchdown (2023), Acceptin Humanoid (2024) ja viime keväänä julkaistu Dirkschneiderin Balls to the Wall Reloaded -versio, alkaa jo tuntua siltä, että nykyiset ja entiset Accept-ukot kilpailevat siitä, kuka tekee käppäisimmän albumin. Acceptin uusin levy kuulosti jo tekoälyn tekemältä, mutta Udolla onkin nyt jotain ihan muuta mielessään.
Dirkschneider & The Old Gang alkoi jo viitisen vuotta sitten jonkinlaisena hyväntekeväisyysprojektina, mutta tuolloisesta single-julkaisusta on jo kauan aikaa, ja nyt on koettu tarpeelliseksi tehdä kokonainen albumi. Onhan se mukavaa, että Udo ja vanhat Accept-naavat kuten Peter Baltes ja Stefan Kaufmann sekä Udon vanhat bändikaverit Mathias Dieth ja Sven Dirkschneider soittelevat hieman yhdessä kaikenlaista rockia ja vähän raskaampaakin asiaa, mutta joidenkin asioiden pitäisi vain jäädä sinne treenikselle, eikä ihan kaikkea tarvitse aina julkaista.
Aloitetaan Udosta itsestään. Babylon on kokonaisuudessaan varmasti hänen kolhoin laulusuorituksensa ikinä. Missä on kaikki se tunnistettava testosteronia pursuavaa raaka voima, joka on ollut Udon tavaramerkki jo vuosikymmeniä? Tilalla on repaleista köhinää ja röhinää, josta ei aina ota ihan selvää, että yrittääkö Udo nyt laulaa ikään kuin normaalisti ja kunnolla, onko hän menettänyt viimeisetkin äänensä rippeet, vai onko kyse jostain muusta. Mitä tahansa Babylonilla yritetäänkään, Udo ei kuulosta oikein missään vaiheessa hyvältä, tai edes omalta itseltään.
Tämä on pienin murheista. Babylonilta on oikeastaan helppoa luetella hyvin nopeasti levyn hyvät puolet. Ne liittyvät lähinnä kitarasooloihin ja Manuela “Ella” Bibertin lauluosuuksiin. Näiden varrella tulee hetkittäin fiilis, että ehkä tämäkin julkaisu on perusteltu tuoda kaiken kansan kuultavaksi, mutta tämä tunne ei millään kerralla kauaa kestä.
Koko Babylon on kuin demo-kokoelma heikko soundisia käppärokkikappaleita jostain muille levyille sopimattomien riffien pöytälaatikoiden perimmäisimmästä nurkasta. Ihan sama mikä kokoonpano on tai millä nimellä nämä kappaleet olisi julkaistu, ei niistä saa konvehtia aikaiseksi vaikka kuinka yrittäisi. Tunnelmat vaihtelevat turhautuneesta ärsyyntyneisyydestä pieniin naurukohtauksiin, kun albumi käväisee paikoin koomisuuden puolella kompastellessaan vasemmalle ja oikealle. Aina välillä ei oikein tiedä, onko levy tehty ihan tosissaan vai ei.
Babylonilta on mahdotonta nostaa pöydälle yhtään onnistunutta kappaletta. Se on yksinkertaisesti huono albumi. Ihan sama suhtautuuko siihen kokeiluna, hevilevynä, rock-albumina, kaiken tämän sekoituksena tai silkkana vanhojen partojen hauskanpitona. Näin laiskaa jälkeä ei vain pitäisi päästää levylle asti, oli tekijänä ihan kuka tai ketkä tahansa.